Leave a comment

Kohtaaminen Kaurismäen kanssa

Futisaiheiden väliin jotain ihan muuta…

Artisti antamassa haastattelua.

Artisti antamassa haastattelua.

Kaukana ollaan Kuusaalta, minä ja hän. Tehtaan piiput, Kymijoki, Hotelli Sommelo… naapuri-Kouvolan silhuetti mäkihyppyreineen ja Pohjola-taloineen.

Tilalla on Madrid kalseine keväineen, ja Reina Sofia -museon edustalla kuhisee kuin Santiago Bernabéu -stadionilla konsanaan. Kamerat, tai siis älypuhelimet, naksuttavat hetkeä muistikorteilleen. Ilmassa on jännitystä, yhteiskuvia otetaan. Ottaisin itsekin, mutta myöhästyn.

Paikalla on Aki Kaurismäki, ja hän ei tosiaan ole yksi meistä. Hän on Mies ja Maine, hahmo ja  kuuluisuus.

Elokuvamaailman rocktähti parhaasta päästä.

Kaurismäen elokuvat ovat hienoja. Sellaisia sopivalla tavalla outoja ja omaperäisiä, huumorin tai mustan huumorin värjäämiä teoksia, joissa puhutaan juuri niin paljon kuin suomalaisuuden stereotypiaan sopii. Hän on saanut palkintoja siellä ja täällä, Oscar-ehdokkuuksiakin useamman. Kyllähän sen tietää, että hänet tunnetaan.

Ei sitä silti osaa ajatella niin. Kaurismäki tuntuu kaikesta huolimatta julkisuuden hahmona kuin keneltä tahansa puolitutulta suomalaiselta. Tiedättehän, vähän kuten Sami Hyypiän tiesi olevan Liverpoolin kapteeni kun hän tuli vastaan kesäisellä kävelykatu Manskilla, mutta ei sitä vaan tajunnut. Samanlainen kaveri kuin me muutkin. No, ainakin melkein.

Samalla tavalla Kaurismäen kansansuosio yllättää, vaikka sen jo tietää olevan olemassa. Museon auditorio täyttyy viimeistä paikkaa myöten kun ohjaaja saapuu puhumaan uransa alkupään elokuvista. Niitä näytetään Reina Sofiassa madridilaisyleisölle kevään mittaan Rikoksesta ja rangaistuksesta (1983) Pidä huivista kiinni, Tatjanaan (1994).

Myytti Aki Kaurismäestä on rakentunut epäilemättä osin itsestään, osin tarkoituksella. Mies on kuin viimeinen vanhan polven boheemi, joka elää kuten taiteilijoiden on kuviteltu joskus elävän. Elokuvien lisäksi tunnetaan Kaurismäen tempaukset, joskus periaatteelliset, joskus vähemmän mairittelevat.

Milloin hän on toikkaroinut humalassa Cannesissa tai vaatinut huuruisessa haastattelussa rikkaille sakinhivutusta, milloin kieltäytynyt matkustamasta Oscar-gaalaan Irakin sodan vuoksi. Mutta elokuvista löytyy rosoa ja herkkyyttä, arjen pieniin asioihin liittyvää kauneuttakin runsain mitoin.

Kaurismäessä on monta pintaa.

Reina Sofian salissa nähdään ohjaaja, joka on samalla tavoin cowboy-hahmo kuin hänen elokuviensa tähdet. Hieman eksentrinen, terävä ja hauska hyvin suomalaisella tavalla, samaan aikaan itseriittoinen ja itseironinen.

– Miksikö käytän aina samoja näyttelijöitä? Näyttelijän tehtävä on olla näyttelemättä. Jos heiltä menee 20 vuotta sen oppimiseen, niin ei kannata vaihtaa, toteaa ohjaaja vakavalla naamalla.

– Näyttelijän työtä ei ole näytellä vaan olla.

Hän kertoo, miten on aina viehättynyt koneista (“koska ne eivät valita vaan toimivat”) ja tarinoi ensimmäisistä elokuvista, joissa ei ollut varaa edes kunnon valaistukseen tai ruokaan. Paperitehtaat mainitaan pariinkin kertaan.

Kaksituntinen sessio päättyy kun juontajat Loïc Díaz-Ronda ja Pilar Carrera ovat jääneet heitä haastaneen Kaurismäen jalkoihin ja yleisön kysymykset ovat ehtyneet.

– Kysykää nyt vielä jotain. Muuten vaivun itsesääliin, tokaisee Kaurismäki muka-surullinen ilme kasvoillaan.

Kysymyksiä ei tule. Yleisö on kylläinen.

Taiteilija lähtee Suomi-juhliin edustamaan, me tavikset katoamme Madridin yöhön kuka mihinkin suuntaan.

Masterclass con Aki Kaurismäki on päättynyt.

Täysi sali sai haluamansa.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: