2 Comments

Once in a lifetime (eli näin saateltiin Huddersfield Valioliigan porteilta Valioliigaan)

DSC_6379

Tässäpä juhlitaan nousua ylimmälle sarjatasolle!

On kahdenlaisia voittoja.

Niitä woop woop bang bang -tyyppisiä, jolloin riemu on rajaton ja joiden jälkeen omistaa koko maailman ja kaikki on mahdollista. Ja sitten on niitä, joita fiilistelee myöhemmin kesäiltana järvimaisemaa tai nuotion loimua laatuoluen kanssa katsellessaan ja miettii rauhakseen, että tuollaistakin on päässyt kokemaan.

Tämä oli näitä jälkimmäisiä.

Huddersfield oli voittanut karsintafinaalin ja noussut Valioliigaan. Olin paikalla, once in a lifetime -juttuja. Mieletöntä, kerta kaikkiaan mieletöntä.

Ja silti jännällä tavalla ihan mielettömän vastakohta.

Tässä raportti.

DSC_6332

Seutula jää taakse, Gatwick kutsuu.

Kello oli 5.30 ja aurinko paistoi jo ikkunasta sisään. Heräsin alakerrasta kuuluvaan älämölöön. Kaveripariskunnan kohta vuoden täyttävällä esikoisella oli nälkä, kiukku, paha olla tai kaikkea näistä kolmesta. Poikaparka oli flunssassa, ja sen kuuli koko talo.

Sitten havahduin toiseen todellisuuteen. Nimittäin siihen, että Huddersfield oli totta tosiaan juuri noussut Valioliigaan.

Tähän sitä oltiin tultu.

Edellispäivä oli ollut, voisiko sanoa, kummallinen. Pitkä. Antoisa. Ja sitten ihan erilainen kuin ajattelin.

Olin herännyt puoli kuudelta, lähtenyt aamulennolla Lontooseen, bongannut ensimmäiset fanipaidat Gatwickissä, heittänyt kamat kaverin kämpille Islingtoniin ja suhannut sitten poikittain Lontoon halki samaisen kaverin kanssa Wembleylle. Stadionilla oltiin hyvissä ajoin, pari tuntia ennen peliä. Ruokailu, Tescosta haettu hätävaralounas: kolmioleipiä, hedelmiä pienessä muovirasiassa ja, Englannissa kun oltiin, sipsejä.

Tunnelman aistimista. Stadionille kerääntyvien väkijoukkojen katselua. Moninkertaisten turvatarkastusten läpi kulkemista.

Ja sitten peli, jossa ei oikein tapahtunut mitään, mutta tapahtui kuitenkin, ja lopussa juhlittiin.

stockport

Stockportin Edgeley Park pelin jälkeen.

kiddy

Kakkosliigan meininkiä Kidderminsterissä.

Lentokoneessa olin miettinyt menneitä. Tämä on se pakollinen “minä jo ennen kuin muut” -osio, koittakaa kestää.

Mietin, että aika kauas on tultu siitä, kun olin Stockportissa katsomassa peliä, jossa varmistui Huddersfieldin putoaminen nykyiseen Kakkosliigaan. Ja siitä kun seuraavalla kaudella ohjelmassa oli Kidderminster away.

Tai siitä kun syksyllä 2005 pelattiin Ykkösliigaa vieraissa Bournemouthia vastaan. Siitä tosin vielä pidemmälle on päässyt Bournemouth.

Jossain vaiheessa tuntui, että Huddersfieldillä on tasan yksi tie, ja se vie alaspäin. Nyt oltiin kuitenkin menossa ihan eri suuntaan, korkeimmalle tasolle.

Tuumin että jos nousu tulee, ensi kaudella koittaa hetki, jolloin olen nähnyt pelejä kaikilla neljällä korkeimmalla sarjatasolla. Sitä voinee pitää jo jonkinlaisena saavutuksena — vaikka siitä Kakkosliigasta ei olisi ollut niin väliksi.

DSC_6344

Huddersfield oli myynyt peliin vajaat 39 000 lippua. Kuva stadionilta Wembley Waylle kaksi tuntia ennen pelin alkua.

Kun peli nyt Wembleyllä alkoi, yhdestä unelmasta oli tullut jo totta. Huddersfield oli päässyt finaaliin ja olin saanut hieman tuurillakin kaikki käytännön järjestelyt hoidettua. Tästä olen lyhyellä varoitusajalla vapaat myöntäneelle pomolleni ihan valtavan kiitollinen.

Lippujen saaminen oli helppoa, olihan kausikorttilaisten ostokiintiö neljä lippua per kortti. Helmikuun blogeissa mainittu Robert hoiti tiketit minulle ja Aussi-Timille, joka oli altistunut Huddersfieldille useaan otteeseen siitä lähtien kun satuimme Sheffieldiin vaihtareiksi keväällä 2005.

Huddersfieldin faneille oli myyty peliin noin 39 000 lippua, Readingille hieman vähemmän. Virallinen yleisömäärä oli noin 76 000. Se oli samalla isoin yleisö, jonka osana olen (tähän asti) ollut, ja ensimmäinen peli Wembleyllä.

Olin käynyt stadionkierroksella vuosia aikaisemmin ja haaveillut peliin, mihin tahansa peliin, pääsemisestä siitä lähtien. Enpä uskaltanut unelmoida siitä, että ensimmäinen olisi oman joukkueen peli, vieläpä tällaisin panoksin.

Wembley Waytä pitkin kävellessä koitin kuvitella mielessäni vanhan stadionin kaksoistornit. Vuoden 1966, tarkkaan seuratut EM-kisat 1996, Neil Warnockin luotsaaman Huddersfieldin nousukarsintafinaalin vuonna 1995, sen jonka voitolla seura nousi silloiseen 1. Divisioonaan eli nykyiseen Championshipiin. Myös monet stadionilla järjestetyt, tallenteilta moneen kertaan katsotut keikat Live Aidista ja Freddie Mercuryn muistokonsertista Genesiksen -86-hurmokseen.

Stadion voi olla uusi, mutta paikka itsessään täynnä historiaa. Oli aika siistiä päästä itse pieneksi osaksi tätä pitkää jatkumoa.

mcr1

Old Traffordin Hudds-pääty keväällä 2011.

mcr2

Who ate all the pies? (2011)

Huddsin playoffhistoria on hyvä.

Tällainen:

1995 nousu silloiseen 1. divisioonaan Wembleyllä. 2004 nousu kolmosesta nykyiseen Ykkösliigaan Cardiffissa. 2012 nousu Ykkösliigasta Championshipiin Wembleyllä.

Ainoat nousukarsintaepäonnistumiset ovat Ykkösliigan ajalta vuosina 2009—10 ja 10—11. Ensimmäisellä kaudella vauhti loppui välierissä, toisella Peterborough oli parempi Old Traffordilla pelatussa finaalissa.

Nyt panoksena oli paikka Valioliigassa, ja halusin olla paikalla, oli tulos mikä tahansa.

Manchesterissä olin, ja päällimmäinen fiilis viikonlopusta on se, että oli hyvä reissu, vaikka nousu jäi saamatta. Se on paljolti totta, mutta osittain itsepetosta.

Hyvä reissu tästäkin tulisi. Kävi miten kävi.

DSC_6367

Reading pelasi omissa sinivalkoisissaan, Huddersfield onnea tuovassa (karmeassa) neonkeltaisessa.

Itse peliltä ei voinut odottaa ihmeitä. Hudds oli ollut väsynyt jo pitkään, ja sarjan viimeiset kymmenkunta kierrosta menivät joukkueelta miten sattuu. Oli selvästi nähtävissä, että eväät alkoi olla syöty. Toisaalta isot finaalit ovat muutenkin usein tylsiä. Pelataan varman päälle, ei oteta riskejä. Futisteoreettisesti siitä voi seurata upeita matseja, mutta viihdyttävyyden kannalta on niin ja näin.

Niin kävi tälläkin kertaa. Vastakkain oli kaksi pitkän kauden uuvuttamaa joukkuetta, jotka eivät halunneet ainakaan antaa vastustajalle mitään helppoja. Nollanolla ei ollut yllätystulos varsinaisen peliajan saati jatkoajan jälkeen, vaikka muutama paikka oli molemmilla. Chelsea-laina Izzy Brownilla oli avausjaksolla edessään peräti tyhjä maali, mutta nuorukainen oli puoli askelta jäljessä ja ohjaus meni ohi.

Sellaista se on lähes huipputasollakin.

Pelillisesti Wembleyn Huddersfield oli tässä ottelussa kaukana siitä, jonka näin helmikuussa voittavan ensin Brightonin ja sitten Leedsin kotona (niistä peleistä juttua edellisissä postauksissa täällä ja täällä). Eikä se toki sinänsä ole ihme, sen reissun Terriers oli parasta mitä olen ikinä nähnyt.

Mutta nyt pelattiinkin tuloksesta. Tilanne oli eri, ja sen huomasi. Hermostutti niin paljon, että itse pelistä en pystynyt nauttimaan oikein missään vaiheessa.

Kello tikitti, peli junnasi paikallaan.

Merkintöjä muistikirjasta:

Jatkoajalle. Menee hermoon tämä. On our way -laulut puuttuvat katsomosta kokonaan.

110 minuuttia pelattu. Jännittynyt tunnelma.

114 minuuttia. Olisipa Kouvolan lakua.

Pieni uuvahdus hiipi puseroon kentällä ja katsomossa. Sitten tuli 120 minuuttia täyteen ja alkoi taas tapahtua.

DSC_6385

Rankkarikisan jälkeisessä kuvassa näkyy, missä meni fanien jakolinja.

Rankkareiden alkaessa oli silti suhteellisen hyvä fiilis. Liverpoolista lainassa oleva veskari Danny Ward oli ollut välierässä Sheffield Wednesdayä vastaan pilkuissa niin hyvä, että luotin Huddsin saavan siitä pienen yliotteen. Kuten kävikin: Ward torjui ratkaisevan pilkun ja sitten Christopher Schindler ampui omamme sisään.

On turha väittää muuta: se hetki oli upea. Se energia, joka Huddersfieldin päädyssä räjähti ilmoille, oli jotain ihan hurjaa. Halattiin tutut ja tuntemattomat, iloittiin, juhlittiin, huudettiin. Suoraa huutoa. Kohdistamatonta, alkukantaista mölinää.

We are Premier league, we are Premier league!

Sitten iski Wembley ja pilasi kaiken.

Heti Schindlerin pilkun jälkeen: jumps jumps jumps.

Jumps jumps.

Jumps jömps jumps jumps.

Musiikki jumputtaa. Eipä paljon fanien laululle jää tilaa.

Kaikki oli niin käsikirjoitettua, ettei millekään spontaanille jäänyt vähääkään tilaa. Pahinta oli musiikki. Jos katsomossa on lähes 40 000 fania, heistä lähtisi ääntä. Kun vaan annettaisiin tilaisuus.

We’re Yorkshire?

On our way?

Huddersfield, Huddersfield?

Der-der-der, Michael Hefele?

Jumps jumps. Turha toivo. Hissihöttö täytti koko Wembleyn ilmatilan niin, että oli ihan turha viritellä mitään satunnaisia huutoja isompaa.

Kun rankut oli ammuttu, joukkue poseerannut pokaalin kanssa ja me kuunneltu aikamme stadionin ämyreistä vyöryvää äänisaastetta, oli päällimmäisenä yksi ajatus.

Että mitäs nyt?

Siinä sitten katseltiin meininkiä vähän hämmentyneinä, minä, Aussi-Tim ja ne 39 000 muuta. Alhaalla kentän tasolla oli bileet, pelaajat juhlivat pokaalin kanssa, alakatsomo kannusti, me taputimme kohteliaisuudesta musiikin tahtiin kun emme muutakaan keksineet.

Ero helmikuun voittojen jälkeisiin aitoihin juhliin oli aikamoinen.

Että kiitti vaan, Wembley.

DSC_6394

Hudds-fanit matkalla metroasemalle. See you next season, sanoo valotaulu. Täällä pelataan ensi kauden Tottenham-vierasmatsit.

Ajatus suoraan kämpille lähtemisestä sopi ihan hyvin, monestakin syystä.

Matkatunteja alkoi olla takana aika paljon. Iso osa yleisöstä oli muutenkin lähdössä, kun 85 bussin kolonna starttasi paluumatkalle kohti Huddersfieldiä. Kaveria odotti kotona kipeä yksivuotias, ja hän itse oli menossa seuraavaksi aamuksi töihin ensi kertaa 6 viikon isyysvapaan jälkeen.

Manchesterin viikon takaisen terrori-iskun jälkeen oli vähän sellainenkin fiilis, että isossa väkijoukossa ei huvita ihan hirveästi jäädä hengailemaan.

Hurjia juhlia ei siis ollut.

Kaverin kämpillä kirjauduin wifiin ja aloin selata viestejä. Onnitteluja (kiitos! Niistä jokainen lämmitti mieltä, uskokaa pois), rankkarikisan myötäjännitystä, arveluja siitä, että nyt on bileet.

Olisittepa vaan tienneet! Nämä nousubileet oli tehty kasvischilistä, Bundesliigan putoamiskarsinnasta ja venyttelystä olohuoneen lattialla. Ja siitä pikku hiljaa kirkastuvasta ajatuksesta, että tässä oltiin ihan tosissaan noustu.

DSC_6398

Tiistaiaamu, tv ja teekuppi.

Seuraavana aamuna, pojan rauhoituttua, katselin highlightseja ja haastatteluja. David Wagner sanoi, että oli ollut ihan varma, ettei putoamisesta ole huolta, mutta myönsi suoraan, ettei uskonut nousuun. Ei varmaan kovin moni muukaan. Sitä on urheilu parhaimmillaan. “Olette jo sankareita, mutta nyt teistä voi tulla legendoja”, oli Wagner psyykannut omiaan ennen peliä, ja niinhän siinä kävi. Tästä kaudesta tuli sukupolvikokemus.

Ei ollut krapulaa. Ryystin teetä (maidolla), mutustin toastia, katselin ottelun kohokohtia. Ymmärsin, miksi stadionilla kaikki oli mennyt kuten meni: tv:ssä kaikki näytti hemmetin hyvältä. Ihan erilaiselta kuin paikan päällä. Kylmät väreet hiipivät niskavilloihin pelaajien ja fanien juhlintaa katsoessa.

Tapahtuman suuruus alkoi valjeta vielä vähän eri tavalla.

Läksin liikkeelle, kävin kahvilla Lontoossa asuvan kaverin kanssa, pyörin kaupungilla, hain kamat, lounastin Victorian Wetherspoonissa, ajoin junalla Gatwickiin.

Matkalla mietin, mikä muuttuu. Monikin asia tietysti.

Tulee näkyvyyttä ja huomiota. Tulee paljon enemmän tilaisuuksia nähdä omaa joukkuetta tv:ssä. Siinä ilo, josta maksan Viasatille mieluusti kolmekymppiä kuussa. Tulee säilymistaistelu, ehkä pari nimekästä pelaajaa, mahdollisuus suunnitella muita seuroja kannattavien kavereiden kanssa Palace- tai Arsenal-vierasmatseja. Faneille uusia stadioneita kierrettäväksi, onhan viime pääsarjakaudesta aikaa 45 vuotta.

Hyviä juttuja.

Tulee eteen se elämän realiteetti, että joudun antamaan Fantasy Premierissä kavereille tasoitusta, kun 3 omaa pelaajaa pitää saada koko ajan joukkueeseen.

Tulee luultavasti uusia seuraajia, symppaajia ja kannattajia. Sekin on hyvä. Tämä on ihan hyvä seura tykättäväksi, vaikka pelillisesti aika ailahtelevainen.

Huddersfieldin fanipohja on jo laajentunut lyhyessä ajassa aika paljon. Meitä suomalaisia oli Wembleyllä ainakin kolme, ja niistä kahdesta muusta toinen on ollut varsin aktiivinen siinä, että Pohjoismaiden Terriers-fanit ovat järjestäytyneet. Nordic Terriers -Facebook-ryhmässä on tällä hetkellä yli 40 jäsentä ja on helppo veikata, että tästä se lähtee kasvuun.

Ja sitten tulee rahaa, mutta sitä myös menee. Joka paikassa puhuttiin taas 170 miljoonan pelistä, ja ärsyynnyin siitä yhtä paljon kuin aiempinakin vuosina. Kaikkihan on suhteellista. Tulkoon 170 miljoonaa, jos muilla on vielä enemmän.

Ei tässä ole kyse rahasta vaan unelmista, siitä mikä on urheilusta olennaisinta: mahdollisuudesta kokeilla, miten ylös voi päästä. Miten pitkälle voi kehittyä. Mitä saa kokea.

Näitä unelmia Huddersfieldin joukkue ja sen fanit ovat jahdanneet tällä kaudella, ja ensi kaudella sama saa jatkua ihan uudessa mittakaavassa.

Unelmien jahtausta, kirkkaita valoja. Hyviä, hyviä juttuja.

DSC_6369

Vieköhän näiden kahden tie ensi kaudella Selhurst Parkin tai Emiratesin vieraskatsomoon?

Urheilussa tupataan sanoa, että voiton hetkellä juhlitaan, mutta sitten katsotaan taas eteenpäin.

Katson eteenpäin.

Valioliigan otteluohjelma julkaistaan 14. kesäkuuta.

DSC_6341

Agenttinne ajan hermolla: Aussi-Tim (vasemmalla) ja allekirjoittanut.

Advertisements

2 comments on “Once in a lifetime (eli näin saateltiin Huddersfield Valioliigan porteilta Valioliigaan)

  1. Hauskasti kirjoitettu tärkeästä päivästä ⚽️😊. Onneksi olkoon vielä kerran!

  2. Hyvin eletty ja kirjoitettu , dunnelmaa aika lailal varmaan oli. Onnea viel kerran Hudds ja teretulemas Seagullsin kanssa Valioon haastamaan SUURIA !!!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: