Brisbane Road.
Englantilaisessa jalkapalloilussa on kriisiseuroja aina. Koko ajan jokin isompi tai pienempi seura on menossa nurin, ja fanit kampanjoivat ja keräävät rahaa seuransa pelastaakseen.
Syynä on milloin mikäkin, mutta useimmiten huono hallinto. Rahaa on käytetty holtittomasti tai ylioptimistisesti, joukkueeseen on hankittu vääränlaisia tai liian kalliita pelaajia tai sarjanousua hakiessa on pelattu uhkapeliä seuran tulevaisuudella.
Leyton Orientissa toteutuvat oikeastaan nämä kaikki.
Orientin kriisi on ollut tulossa pitkään. Seura ja sen edustusjoukkue ovat olleet luisussa kohta kolme vuotta. Tähän asti pahimpaan pisteeseensä kriisi kärjistyi maaliskuun alussa, kun verottaja vaati seuraa konkurssiin.
Itäisessä Lontoossa kasattiin nopeasti pelastusryhmä seuran auttamiseksi, kuten tapana on. Tällaisen ottaa melkein itsestäänselvyytenä, mikä on virhe, vaikka se osittain totta onkin. Aina kun englantilainen jalkapalloseura on pahassa talouskriisissä, fanit järjestäytyvät.
Lausahdus, jonka mukaan seura ei ole mitään ilman fanejaan, on klisee, mutta onhan siinä — eurooppalaisessa kontekstissa — paljon perää. Briteissä jalkapallojoukkue on nimenomaan yhteisönsä omistama, siis moraalisesti ja sosiaalisesti, kuten urheilujoukkueet tuppaavat vielä Suomessakin (onneksi) (yleensä) olemaan.
Siksi Leyton Orientinkin kaltainen seura liikuttaa monia.
Englantilaisen jalkapallon yhteydessä puhutaan paljon rahasta. Liian paljon, jos minulta kysytään.
Tätä ei ole tarkoitettu kommentiksi urheilubisnestä vastaan, nykypäivänähän urheilu on liiketoimintaa niin Suomessa kuin Englannissa kuin muuallakin. Tarkoitan vain sanoa, että ainakin minulle englantilaisessa jalkapallokulttuurissa näkyy paljon sitä urheilukulttuurin parasta osaa, joka rakentuu yhteisöllisyydestä, perinteistä (myös omassa elämässä) ja ylipäätään jostakin suuremmasta kuin vain viihteestä ja sen kuluttamisesta. Näitä asioita ei niin vain siirretä paikasta toiseen ja jatketa sitten bisneksen tekoa kuten ennenkin.
MK Donsin ja AFC Wimbledonin tilanne on tästä mainio esimerkki. Wimbledon Oy muutti, mutta oikea Wimbledon on yhä Lontoossa. En kuitenkaan kirjoita tätä MK Donsia piikitelläkseni. Muutosta on jo niin kauan, että Milton Keynesissä on ehtinyt kasvaaa sukupolvi katsojia, joille seura on ollut aina olemassa — ja yksi Dele Alli kaupan päälle.
Nyt olemassa on kaksi ihan oikeaa seuraa. Asia ei ole ihan mustavalkoinen.
Eikä ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa kannattaa. Leyton Orientinkin kaltaisten seurojen peleissä käy ihmisiä, jotka tulevat paikalle, koska haluavat ylipäätään käydä futismatsissa, ja se on ihan ok. Satuin kerran Supporters’ Clubilla muun muassa puheisiin erään Spurs-fanin kanssa, joka oli ottanut tavakseen käydä Leyton Orientin peleissä kun Tottenham pelasi vieraissa tai Valioliigamatsi tuntui liian kalliilta.
Seura on liikeyritys, totta kai. Leyton Orientin liiketoimintaa tukee se, että tällaisia katsojia käy, ja tuloihin tekee loven se, että parin kilometrin päässä olevalla Olympiastadionilla pääsee katsomaan West Hamin Valioliigapelejä vain hieman kalliimmalla kuin Brisbane Roadilla Kakkosliigan häntäpäätä.
Nämä muutokset ovat normaali osa maailman muutosta ja niiden kanssa on vain elettävä. Jos jokunen satunnaiskatsoja vaihtaa Orientin West Hamiin, fanien ja paikallisten merkitys korostuu.
Sellaista se on kaikkialla. Joka paikassa väki liikkuu menestyksen mukaan. Jossain enemmän ja jossain vähemmän, mutta liikkuu kuitenkin.
Leyton Orientin kotipelien katsojakeskiarvo on muuten ollut tällä kaudella noin 4500. Se ei ole ollenkaan huono luku kun otetaan huomioon, miten pahasti joukkue kyntää kentällä ja mitkä vibat seuran ympärillä on ollut viime vuodet. Seuran ongelmat ovatkin seurausta ihan muusta kuin West Hamin muutosta naapuriin.
Kirjoitan pitkästi Leyton Orientista, koska se on malliesimerkki vaikeuksiin joutuneesta pikkuseurasta, mutta se ei ole ainoa kannustin. Seura on minulle muutenkin jossain määrin läheinen ja syystä, joka kuvaa, kokemukseni mukaan, englantilaista alasarjafutista muutenkin aika hyvin.
Orient ja oma joukkueeni Huddersfield pelasivat monta vuotta samaan aikaan Ykkösliigassa, joten olen käynyt Brisbane Roadilla vieraskannattajana ainakin kolme kertaa. Huddersfield-kasvatti Nathan Clarke puolestaan pelasi Orientissa vuodet 2012—2015 ja oli loppuaikoina myös joukkueen kapteeni.
Englannissa vierasfanien mukana reissatessa vastaanotto on keskimäärin ollut ystävällinen joka paikassa, etenkin pienemmissä seuroissa, mutta on siinä vaihtelua. Leyton Orientista on jäänyt aina hyvä maku niin henkilökunnan suhtautumisen kuin yleisen fiiliksenkin takia. Sen verran hyvä maku, itse asiassa, että olen päätynyt Brisbane Roadille muutamaan otteeseen muutenkin, kun olen ollut Lontoossa ja Leytonille on sattunut kotimatsi sopivaan kohtaan.
Siksi seuraa on tullut seurattua vähän tarkemmalla luupilla. Seurattavaa on ollut.
Kun esimerkiksi West Ham ja Tottenham kävivät taistelua Olympiastadionille pääsystä, Orient osallistui siihen omalla pienellä tavallaan. Barry Hearn olisi halunnut saada myös Leyton Orientin pelaamaan Olympiastadionille. Suunnitelma ei toteutunut, ja ehkä ihan hyvä niin. Tuskinpa se olisi taivaan portteja avannut.
Viime vuosien syöksy ja talousongelmat ovat tietysti oma lukunsa. Ja liittyyhän Orientiin sellainenkin knoppi, että juuri Leyton Orient oli Peter Shiltonin viimeinen seura. Sen paidassa maalivahtilegenda pelasi uransa viimeisen ottelun 47-vuotiaana vuonna 1997.
Tällaisten tarinoiden vuoksi, ja jalkapallonystävien, ihmisten, vuoksi, Leyton Orientin kaltaisen seuran kriisi, vaikkakin johtuu rahasta, on todellisuudessa sosiaalinen ja yhteisöllinen kriisi. Isoimpia ja rikkaimpia lukuunottamatta jokaisen seuran kannattaja voi kuvitella sen omalle kohdalleen. Yksittäisen seuran ongelmista tuleekin yht’äkkiä yhteinen asia.
Omalla kohdallani tämä vaihe oli Huddersfieldissä vuonna 2003 ja MyPassa muutama vuosi sitten. Olen herkistynyt aiheelle, kuten niin monet muut toisten seurojen kannattajat.
Siksi ei ole yllättävää, että Leyton Orient on saanut tukea paitsi eri puolilta Englantia, myös eri puolilta maailmaa.
— Esimerkiksi Tottenhamin fanijärjestö otti heti yhteyttä. Muistuttivat vähän kieli poskessa, että Clapton Orient—Spurs oli kuitenkin se alkuperäinen Pohjois-Lontoon derby, Leyton Orient Fans’ Trustin Tom Davies sanoo.
— Meillä taas on erityisen läheiset suhteet muihin kriisiseuroihin, kuten Blackpooliin. Kannustusta ja tukea on tullut ihan kaikenlaisilta seuroilta. On todella lämmittävää nähdä, missä arvossa Leyton Orientia pidetään.
Toivotaan siis Itä-Lontooseen parasta. Orientin peleissä olisi kiva käydä jatkossakin.
Oli se sarjataso mikä tahansa.
Esseissä ja kolumneissa pitäisi olla kirjoittajan kuva. Sellaista ei tähän hätään löytynyt. Paitsi tämä.
P.S. Siltä varalta, että lukijoista joku kokee halua osallistua Orient-fanien pelastustalkoisiin, niin tietoa LOFTista löytyy tämän linkin takaa ja fanien joukkorahoituskampanja tämän linkin takaa.
Mania Fútbol 