Leave a comment

Missä isä-Pedro istuisi? (Eli ensivisiitti Estadio Metropolitanolle)

IMG_20181110_173652

Ensimmäinen silmäys.

Próxima estación: Estadio Metropolitano.

Täpötäyden metrovaunun ovet avautuivat ja sisään tulvahti raitista ilmaa. Väkijoukko alkoi purkautua junasta laiturille, laiturilta portaisiin ja portaista ulos.

Portaiden päässä pilkotti Madridin harmaa taivas. Oli melkein marraskuun puoliväli, lämpötila noin 11 astetta ja minä matkalla ensimmäiseen otteluuni Atlético Madridin uudelle stadionille.

Pääsin portaat ylös ja ensimmäinen ajatus oli pitelemätön “wau”.

Paikka näytti hyvältä.

Olin suhtautunut Atléticon uuteen kotiin, Metropolitanoon, hieman skeptisesti. Olin Vicente Calderónin, epämukavan ja monin tavoin hankalan 1960-luvun tekeleen, kannattaja. Mutta myös: Vicente Calderónin, loistavan tunnelman stadionin, Atléticon nousut ja laskut nähneen, tyyliltään mielenkiintoisen ja arkkitehtuuriltaan kauniin stadionin kannattaja. Kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta sijainneen stadionin, jonka koko lähiympäristö huokui pelipäivinä Atléticoa ja sen punaista ja valkoista väriä.

Nyt olin tukalan metromatkan jälkeen Metropolitanolla ja uuden ihastuksen vallassa.
Edessä aukeni laaja betonitasanko karkki- ja auringonkukansiemenkojuineen, lauantai-iltapäivässä kirkkaana loistavat Atletin fanikaupan valot, edessä itse stadionin jyhkeä betoninen julkisivu.

Metron nihkeä tunnelma kääntyi yhtäkkiä pelipäivän fiilikseen, siihen, että täällähän tapahtuu.

Metropolitanolle oli annettava mahdollisuus.

IMG_20181110_182745

Atléticolla on nyt olosuhteet kunnossa.

Google Maps kertoo, että Calderónilta Metropolitanolle on matkaa 18 kilometriä. Calderón sijaitsee keskustan lounaisreunalla, Metropolitano kaupungin koillisella äärilaidalla, lähellä Barajasin lentokenttää.

Atlético on pelannut uudella stadionillaan nyt reilun vuoden.

Koska en ollut itse vielä päässyt paikalle, kysäisin taannoin The Spanish Football Podcastin tyypeiltä, minkälaisia fiiliksiä muutto on herättänyt. (Sivuhuomio: tätä podcastia suosittelen lämpimästi La Ligan ystäville ja muillekin futiksesta kiinnostuneille.)

Vastaus oli kutakuinkin, että homma toimii nyt ihan hyvin, mutta pelipäivä on hyvin erilainen.

Tätä olin miettinyt itsekin. Kun Calderónille menessä iso osa katsojista saapui kävellen, Atleti-värejä saattoi nähdä La Latinan kaduilla aamusta asti. Stadionia lähestyessä kadut oli pantu kiinni ja kaikki lähialueen kuppilat puettu punavalkoiseen. Pelin jälkeen kansa hajaantui joka suuntaan niin, että stadionilta pois pääseminen oli helppoa, oli sitten lähdössä metrolla johonkin tai kävelemässä takaisin keskustaan.

Metropolitanolla tilanne on keikahtanut päälaelleen, kun stadion on asuinalueen reunalla, aivan toisella puolella kaupunkia, melkein keskellä-ei-mitään. Minkälainen mahtaisi olla pelipäivän tapahtuma vanhaan verrattuna?

Olin paikalla reilua tuntia ennen pelin alkua. Ihmiset kokoontuivat paikalle metrollinen kerrallaan. Tulin itse suoraan stadionin pysäkille enkä tiedä, minkälainen meininki oli lähialueen pubeissa. Hyvinpä väki kuitenkin löysi paikalle; yleisöä Athletic Bilbaota vastaan oli virallisen laskennan mukaan 59 321. Tunnelmaa voisi kuvailla klassiseen tapaan odottavaksi väen kokoontuessa hiljalleen paikalle illan ottelua varten.

Kävin fanikaupassa, jonotin pizzapalan ja menin sisään.

IMG_20181110_192313

Poika ei ehtinyt pelata täällä.

Heti sisään päästyä oli selvää, että Metropolitanolla pätevät kaikki uuden, modernin stadionin hyvät puolet. Tilaa on reilusti. Käytävillä mahtuu kulkemaan, katsomosta näkymä on erinomainen. Kaikki on valtavan isoa, jopa tekniset alueet kentän ja vaihtopenkkien välissä.

Diego Simeone se siellä huuteli omilleen melkein kymmenen metrin päässä vaihtoalueella istuvista vaihtopelaajista ja taustajoukoistaan.

Paikkani oli keskellä päädyn yläkatsomossa, mistä ei kylläkään nähnyt yksityiskohtia, mutta pelin kokonaisuuden mainiosti. Voin kuvitella, että huonoja paikkoja stadionilla ei ole ollenkaan.

Ja ennen kaikkea: olihan stadion todella vaikuttava. Ei ihan Bernabéu-luokan vaikuttava, mutta kuitenkin.

Kertakaikkiaan upea paikka.

IMG_20181110_192649

Perinteinen turistikuva.

Koska Ahleticin seuraaminen on itselläni jäänyt viime aikoina heikommalle, olin kysynyt peliin tärpit kovimmalta tuntemaltani Athletic-asiantuntijalta @annariitalta. “Jos Aduriz pelaa, kannattaa katsoa, miten hän hiipii oikeaan aikaan ja paikkaan niin, ettei kukaan tajua”, hän evästi. Vanhalla iällä kukkaan puhjennut Aduriz oli ikävä kyllä penkillä koko illan, omistakin toiveistani huolimatta.

— (Iñaki) Williamsista on puolestaan sanottu, että hän on La Ligan nopein poika. Pitänee paikkansa edelleen, Anna jatkoi.

Williams teki Atletia vastaan kaksi maalia, toisen karattuaan riiston jälkeen karkumatkalle. Hyvä poika, sanoisi Pasi Rautiainenkin.

Yleisesti ottaen yksityiskohtien tai yksittäisten pelaajien seuraaminen jäi päädystä käsin kuitenkin vähiin. Sen rekisteröin, että viimeksi helmikuussa liigamaalin tehnyt Diego Costa jäi tässäkin pelissä varjoon. Costa joutui tauolla Vitolon korvaamaksi.

Peli meni jotenkin näin: Atleti piti palloa, muttei saanut aikaan paljon mitään.

Hyökkäyspeli meni jotenkin pakottamiseksi ja väkisin puskemiseksi. Kun Athletic palasi nopeasti puolustamaan ja oli alhaalla äkkiä 6-7-8 miehen voimin, Atléticolta puuttui sille joskus ominainen nopeus, jolla olisi voinut päästä iskemään ennen kuin edessä oli lihamuuri.

Tauolle mentiin Athleticin 0—1-johdossa Williamsin tuikattua kimmokepallon sisään.

IMG_20181110_192810

Metropolitano neljällä sanalla: iso, tilava, toimiva, kaukana.

Turhautuminen huokui kotiyleisöstä. Frente Atléticon porukka toisessa päädyssä piti meteliä lakkaamatta, mutta muissa katsomoissa ihmiset seurailivat peliä omassa rauhassaan. Yleisö innostui pitämään ääntä vain muutamaan otteeseen.

Sellainen hetki oli Thomas Parteyn tasoituksen jälkeen tunnin kohdalla. Partey toi Atletin tasoihin komealla kaukovedollaan tunnin jälkeen.

Tässä kohtaa on muistutettava, ettei Calderónillakaan aina ollut mikään maailmanlopun meininki. Normipelissäkin sen tunnelma kohosi kuitenkin useimmiten monen muun stadionin yli. Metropolitano on ehkä pykälän liian iso sellaiseen, vaikka täynnä olisikin.

Williams kuittasi Parteyn tasoituksen äkkiä. 64 minuuttia ja 1—2. Yleisö turhautui taas.
Sitten Atlético teki atléticot. 80. minuutilla Rodri puski kulmasta tilanteen 2—2:een. Erikoistilanteissahan Simeonen Atleti on usein ollut kova. Välissä Bilbaon ex-atleti Raúl García sai isot aplodit tullessaan vaihdosta kentälle.

Sitten konkaritoppari Diego Godín teki lisäajalla voittomaalin. Tuomari vihelsi Athleticille paitsiovaparin, päätti tarkastaa tilanteen VAR:in kautta ja hyväksyi maalin. Seven Nation Army soi. Yleisön mökä antoi makua siitä, minkälaista Metropolitanolla saattaisi olla el derbissä tai isossa Mestarien liigan pelissä.

Viimeinen minuutti pelailtiin alta pois ja Atlético oli kolmea pistettä rikkaampi.

Godin oli maalinteossa, koska hän oli loukannut itseään. Toppari ei kuitenkaan voinut tulla vaihtoon, koska Atleti oli käyttänyt kaikki vaihtonsa.

— On vaikea päättää, mitä tehdä liikuntakyvyttömän vastustajan kanssa. Määrätäänkö hänelle vartija? Ei, annetaan olla rauhassa, Diego Simeone veisteli pelin jälkeen.

Simeone kiitteli Metropolitanon yleisöä. Kun joukkue tarvitsi voimaa takaa-ajoonsa, yleisö syttyi, hän sanoi.

— Metropolitano oli tänään mahtava.

IMG_20181110_175608

Historia ja nykyisyys.

Päätin kävellä sateesta huolimatta parin kilometrin päähän Las Rosasin metroasemalle, josta pääsisi keskustaan nopeasti ja ilman vaihtoja ja pelinjälkeistä ruuhkaa. Paluumatkalla mietin koko tätä stadionkuviota.

Atlético on muuttunut, se on selvää. Kun se muutti Metropolitanolle, koko seura muuttui tavallaan toiseksi.

Metropolitano on televisio- ja Mestarien liiga -ajan upea stadion Mestarien liiga -ajan seuralle. Se on toimiva, iso, sykähdyttävä ja tuottaa rutosti rahaa.

Seuran muutos ei kuitenkaan tapahtunut vain sillä hetkellä kuin sen kotikenttä vaihtui.
Pitää muistaa, että Atlético ei ole enää vähään aikaan ollut pelkkä sympaattinen kengännauhabudjetilla koottu altavastaaja, jonka Diego Simeone on piiskannut kultaisella kosketuksellaan maailman huipulle. Kiinalaisella rahalla ja Mestarien liigan tuotoilla seura on jo aikaa sitten kivunnut oikeasti isojen joukkoon. Sillä on varaa maksaa sekä isoja palkkoja että siirtosummia. Calderónin ajat, isä-Pedrot, putoamiset ja nousut, vanhat mestaruudet, ovat nyt oikeasti historiaa. Atlético on eurooppalainen suurseura muiden joukossa.

Tämän kehityksen Estadio Metropolitano huipentaa. Sen ansiosta seura voi hankkia entistä parempia ja kalliimpia pelaajia. Uusia tähtiä loistamaan Madridin jalkapallotaivaalle. Uusia esikuvia futiskärpäsen puremien lasten lisäksi sille kasvavalle futisturistien joukolle, joka matkustaa Atléticon peleihin Euroopasta ja ympäri koko maailmaa.

Samalla Metropolitano vahvistaa Atléticoa niin, että se entistä todennäköisemmin pysyy huipulla sittenkin kun El Cholo Simeone sen joskus jättää. 30 vuoden päästä Calderón on meidän huru-ukkojen ja futisromantikkojen muisto. Uusi sukupolvi kasvaa Metropolitanolla, ja kai ihan hyvä niin.

Atlético on uuteen aikaan astuessaan menettänyt itsestään aika paljon, mutta jos toivoo seuralle hyvää — ja minähän toivon — Metropolitano on juuri se, mitä se on kaivannut.

IMG_20181110_203857

Pelin aikana syksy saapui Madridiin.

Jälkikirjoitus:

Kun asuin Madridissa kevään 2014, Metropolitanon rakennustyöt olivat alkaneet. Kävin silloin katselemassa, miltä lähiseuduilla näytti. Blogipostaus siitä löytyy tämän linkin takaa. Maisema on reilussa neljässä vuodessa totisesti muuttunut.

IMG_20181111_134521.jpg

Atlético—Athletic pelattiin lauantaina. Sunnuntaina ennen Rayon peliä piti käydä heitttämässä jäähyväiset Calderónille.

Advertisements
Leave a comment

Futisturisti, ota tukikohdaksi Sheffield! Tässä sata syytä (tai ainakin seitsemän)

IMG_20180330_134927

Teräskaupungin keskustaa.

Sheffield, oi Sheffield. Nukkavieru vanha teollisuuskaupunki, jolla menee heikosti, ja jonka jalkapalloseuroilla menee vielä heikommin? Kaivostyöläisten kapinan tyyssija, thatcherismin ja työväenliikkeen taistelukenttä, syrjässä oleva hiilialueen periferinen pääkaupunki?

Vai iätön teräskaupunki, rikkaan historian omaava mutta nykyajassa elävä Britannian urheilun keskus, jalkapallon synnyinpaikka, opiskelijakaupunki, elävän kulttuurin keskittymä?

Olen kovasti taipuvainen kallistumaan jälkimmäisen näkökulman kannalle, eikä siinä kaikki. Sheffield on nykypäivänä matkakohde vailla vertaa — itse asiassa Pohjois-Englannin futismatkaajalle aivan täydellinen tukikohta.

Tässä perustelut.

IMG_20180331_082813

Juna vislas justiinsa.

1. Sijainti ja yhteydet

Sheffield on Etelä-Yorkshiressa vähän kuin Tampere Pirkanmaalla: keskellä kaikkea.

Manchesterin lentokentältä pääsee Sheffieldiin junalla ilman vaihtoja noin tunnissa ja vartissa. Lontoosta junamatka kestää hieman päälle pari tuntia — tosin jos Lontoosta mielii junailla Sheffieldiin, liput kannattaa hankkia hyvissä ajoin. Ajoissa hankittuna liput saa halvalla, viime hetkellä törkeän kalliilla.

Sheffieldin asema on pääradan varrella, joten junayhteydet ovat muutenkin hyvät lähes joka puolelle.

Finnair lentää Manchesteriin suoraan, ja jos viitsii vaihtaa, yhteyksiä on yllin kyllin Tukholman, Kööpenhaminan ja miksei Amsterdaminkin kautta.

Huono puoli on se, että kovin halvalla Manchesteriin ei pääse. Siksi halpalento Lontooseen ja juna Sheffieldiin on periaatteessa ihan hyvä vaihtoehto. Kun tosin ynnää siirtymät ja niihin kuluvan rahan ja ajan, hyöty kutistuu (lähes) olemattomaksi.

DSCF0299

2. Jalkapallo

Sheffield on nykyaikaisen jalkapallon syntymäkoti. Fifan tunnustama maailman ensimmäinen jalkapalloseura Sheffield FC pelaa edelleen, tällä hetkellä futispyramidin tasolla 8. Maailman toiseksi vanhin seura, naapuriseura Hallam FC, pelaa tasolla 10. Hallam FC:n Sandygate Road -stadion taas on tunnustetusti maailman vanhin yhä käytössä oleva jalkapallokenttä.

Nämä ovat tietysti lähinnä kuriositeetteja. Kaupungista löytyy kaksi suurseuraa, Wednesday ja United, molemmat pyrkimässä takaisin Valioliigaan. Stadionit ovat isoja ja lippuja on helposti saatavilla, ja niin klisee kuin intohimoinen brittifutiskannatus onkin, molempien seurojen kotipeleissä on lähtökohtaisesti aina hyvä tunnelma.

Lähiseudulta seuroja löytyy lisää.

DSCF0289

3. Yhdistelmä edellisistä eli Sheffield futisreissun tukikohtana

Mietitäänpä, miten helppoa Sheffieldistä on lähteä päiväreissulle peleihin muualla.

Manchester: tunti junalla. Liverpool: vajaat pari tuntia.

Leeds: vajaan tunnin junamatka. Huddersfield: tunti, ja sitä paitsi paikallisjuna kulkee mitä kauneimpien Yorkshiren nummimaisemien poikki.

Newcastle: kaksi tuntia. Hull: 1,5 tuntia. Leicester tunti, Stoke 1,5 tuntia, Birmingham 1,5 tuntia.

Barnsley, Doncaster, Nottingham, Derby, Chesterfield, Lincoln, Bradford, kaikki puolen tunnin, tunnin tai 1,5 tunnin matkan päässä.

Varmaan listalta unohtuikin jotain. Pohjois-Englannissa on ammattilais- ja puoliammattilaisseuroja tiuhassa.

Futishipsteri- ja romantikkobonuksena Suur-Sheffieldin alueella niinikään 8. sarjatasolla pelaa Stocksbridge Park Steels, jonka kotipeliin yritin päästä pääsiäisreissullani. Lumisade torpedoi tuon suunnitelman ja peli siirrettiin otollisempaan aikaan. Stocksbridge tunnetaan muuan Jamie Vardyn aikuisiän ensimmäisenä seurana.

Jos ottaa tukikohdakseen Sheffieldiin, joka päivälle löytyy taatusti livefutista jostain lähistöltä.

Sheffield2 025

Peak District -maisemaa Castletonin läheltä.

4. Muut matkakohteet

Yorkiin pääsee junalla tunnissa. Keskiaikaisessa kaupungissa riittää yhä charmia, joka tekee siitä mitä mainioimman päiväkohteen muillekin kuin historian ystäville. Ja onhan York toki futiskohteenakin kiinnostava. Yorkissa on kaiken muun hyvän lisäksi kansallinen rautatiemuseo.

Jos on Emmerdale-maisemiin, Vielä virtaa -sarjaan tai Sydämen asialla -meininkeihin kallellaan, niin Yorkshire on oikea matkakohde. Niistä tuttuja maisemia on oikeasti ihan joka puolella.

Sheffieldistä pääsee paikallisjunalla tai -bussilla hetkessä Peak Districtin kansallispuiston pieniin kyliin, joissa voi joko hengailla tunnelmista nauttien ja pubilounaalla notkuen tai tehdä haluamansa mittaisia patikointireissuja vaikka kylästä toiseen.

Romantiikkakirjallisuuden ystäville huomautettakoon, että Brontën sisarusten kotikylä Haworth sijaitsee reilun 60 kilometrin päässä. Downton Abbey -faneille sarjasta tutut Ripon & Thirsk ovat myös Yorkshiressä, joskin hieman kauempana pohjoisessa.

Kaupunki kaupungin sisällä on Meadowhallin jättimäinen ostoskeskus Sheffieldin liepeillä. Itse en ole kovin shoppailuhenkinen, mutta lumisateinen pääsiäismaanantain aamupäivä meni Meadowhallissa tällä reissulla oikein mukavasti ulkona loskassa tarpomisen sijaan.

DSCF0328

Vasemmassa reunassa oleva ovi vei aikanaan The Boardwalk -pubiin.

5. Musiikki

Joe ja Jarvis Cocker, Pulp, Def Leppard, Arctic Monkeys, The Human League… Sheffieldistä on vuosikymmenten aikana ponnahtanut maailmalle koko joukko merkittäviä artisteja ja bändejä. Kehitys ei ole jäänyt männävuosikymmenille. Kaupunki on edelleen elävä rock city. Jos reissullaan käy iltapäivällä pelissä, illaksi löytyy varmasti elävää musiikkia.

Yhä toimivista paikoista legendaarisin on aseman lähellä oleva, vuonna 1980 avattu The Leadmill, jossa ovat vuorollaan käyneet soittamassa kaikki nykyiset brittisuuruudet. Siis kaikki.

Klubilla saa juodakseen lähinnä ylihintaista Carlsbergiä, mutta keikkapaikkana miellyttävän intiimi ja toimiva sali on omiaan.

Toinen liveikoni, The Boardwalk, on ollut suljettuna jokusen vuoden. Pubien pudotuspeli vei legendan mennessään.

Leadmillista katsoen keskustan toisella reunalla oleva Boardwalk on paikka, jossa muun muassa The Clash soitti ensimmäisen julkisen keikkansa ikinä. Vuosi oli 1977 ja Clash lämppäämässä Sex Pistolsia.

Paikan uudelleen avaamisesta on ollut Sheffieldissä puhetta, mutta toistaiseksi ei ole tapahtunut mitään.

DSCF0330

Teatterin ja snookerin kotipaikka Crucible.

DSCF0332

Talvipuutarha on keidas kaupungissa.

6. Yliopistot ja niiden osuus rakennemuutokseen, elämään ja kaikkeen

Sheffield on iso opiskelukaupunki. Sen kahdessa yliopistossa on yli 60000 opiskelijaa, ja tämä näkyy katukuvassa. Sanalla sanoen meininki on elävää. Kaupungissa tapahtuu paljon.

Osittain tämän, osittain yleisen rakennemuutoksen seurauksena, Sheffield on nykyisin pienteollisuuden ja palvelujen kaupunki. Siitä on kuoriutunut myös varsin eläväinen käsityöläisten ja taiteilijoiden paikka. Tätä kehitystä yliopistot ovat varmasti osaltaan vauhdittamassa.

Mainio lähtökohta kulttuurikierrokselle on kaupungin keskustassa oleva sisätiloihin rakennettu talvipuutarha ja sen yhteydessä olevat Millennium-galleriat, joiden pysyvässä näyttelyssä esitellään Sheffieldin teräsperinnettä ja -perintöä ja vaihtuvissa näyttelyissä milloin mitäkin. Pääsiäisreissun aikaan näytillä oli kansalaisyhteiskuntaan liittyvää kantaaottavaa taidetta ja kertausta 80-luvun lopun hiilikaivosmellakoista.

Kulttuuria lienee sekin, että snookerin MM-kisat käydään joka vuosi Sheffieldin Crucible-teatterissa. Jos sattuu seudulle kisojen aikaan, kannattaa ehdottomasti yrittää päästä paikalle, vaikkei itse lajista niin ymmärtäisikään.

IMG_20180330_132542

Hinta ja laatu kohtaavat.

7. Olut

Englanti on ale-maa, ja tuoreet, lähellä pannut ja maltilla humaloidut real alet ovat parasta, mitä sillä on tarjota. Sheffieldissä pinttinsä saa kahdella tai kolmella punnalla. Panimot vaihtuvat, mutta laatu pysyy.

Hyvää seutua on etenkin keskustasta kivenheiton päässä oleva Kelham Island, jossa on useampikin sympaattinen pikkupubi Fat Catin johdolla.

Toinenkin puoli on. Englanti on viime vuosina muun länsimaailman kanssa tempautunut mukaan craft beer -buumiin. Uudet käsityöläispanimot kokeilevat mitä tahansa, välillä onnistuen paremmin, välillä huonommin.

Sheffieldissä esimerkki uuden ajan panimosta on aseman ja Bramall Lanen stadionin puolivälissä sijaitseva Sentinel Brewing, jonka taproom on samassa rakennuksessa kuin itse panimo. Kun kävin itse, oluet olivat hyviä ja palvelu pohjoisenglantilaiseen tapaan erittäin ystävällistä. Sentinelille vahva suositus.

Eikä pidä unohtaa sitäkään, että junamatkan päästä Huddersfieldistä löytyy ennenkin kehumani Magic Rock -panimo taproomeineen. Jos ilmenee ajankäyttöongelmia, Huddersfieldissä kannattaa lähteä käymään jo vaikka ihan Magic Rockissa piipahtaakseen.

Pubien massakadosta huolimatta Sheffieldissä on yhä sen verran tarjontaa, että satunnaisella haahuilullakin löytää todennäköisesti mukavia paikkoja hengähtää ankaran turisteeraamisen lomassa. Lisäksi kannattaa muistaa, että moni paikka tarjoilee oluen lisäksi sekä kunnon englantilaista aamupalaa että ehtaa pubiruokaa lounas- tai päivällisaikaan.

Kunnon pint ja tukeva fish & chips -annos tietää aina paikkansa — ainakin kerran reissun aikana.

IMG_20180401_181220

Leave a comment

Haamuja ja haaveita Hillsborough’lla

IMG_20180330_140740

Tämän artikkelin piti käsitellä teemaa “Missä menet, Sheffield Wednesday”. Kävi niin, että unohdin sopia juttutuokiot paikallisten kanssa etukäteen. Kiire on aina hyvä tekosyy. Ruosteessa oleva vieraille ihmisille puhumisen taito vesitti loput.

Siispä edessänne on perinteisempi matkakertomus Championshipin ottelusta Sheffield Wednesdayn ja Preston North Endin välillä. Paitsi ei tässä niinkään itse matsista puhuta.

DSCF0269

Ratikkapysäkiltä stadionille.

Kun olit pieni niin sun mummos sanoi / linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta tai odottaa / seuraavaa.

Otan pari ripeää askelta ehtiäkseni Hillsborough’n suuntaan menevään raitiovaunuun. Se ei tosin oikeastaan ole raitiovaunu, tram. Se on supertram. Kukaan ei tiedä, mikä ratikasta tekee superin. On siinä ainakin linjan päässä pari haaraa kuten Helsingin metrossa konsanaan.

Minä en unohda sinua koskaan / vaikka en muistaisi omaa nimeäni.

Kaikki on hieman sumuista. Tällä kertaa syynä ei ole sää eikä real ale vaan 3,5 tunnin yöunet ennen matkaan lähtöä. Se ei estä tunnelmoimasta.

Vaunu ohittaa yliopiston pysäkin ja jatkaa jyrkkään alamäkeen kohti Kelham Islandia.

University of Sheffield on minun kouluni ja Sheffield itsessään toinen, kolmas tai neljäs kotikaupunkini. On vaihtarikevät 2005, monet futisvierailut sitä ennen ja sen jälkeen, koko Yorkshire. Olen palannut vanhoille metsästysmaille, ja se aiheuttaa kylmästä ja sateen uhkaamasta säästä huolimatta fiilistelyvaaraa.

DSCF0289

Ihmiset vaeltavat ohitseni / ja kaikki ne on jostain tv-sarjasta / kuulokkeet päässään.

Ihmettelen, miten kaikki lipuu ohi / tulee juhannus ja joulu.

Muistan, miten vaihtariksi tullessa olin päättänyt sympata vähän enemmän Sheffield Unitedia. En muista perustetta. Ehkä MyPan punavalkoiset värit vaikuttivat. Kävi kuitenkin niin, että Unitedin peleissä kävin muutaman kerran, mutta Wednesdayn matseissa lähes säännöllisesti. Käytännössä aina kun ne eivät menneet Huddersfieldin kanssa päällekkäin.

Joukkue pelasi silloin Ykkösliigaa kuten Huddersfieldkin. Katsojakeskiarvo oli 20000:n tuntumassa. Tunnelma oli aina hyvä.

Siksi en pahastu siitä, että pääsiäisreissun ohjelmaan osuu ensimmäisenä Wednesdayn kotiottelu.

Matka etenee, raitiovaunu täyttyy hiljalleen sinivalkoraitahuiveihin ja -paitoihin pukeutuneista paikallisista.

Ja silloin ei / ei sanota elämälle ei / annetaan sen virrata lävitsemme niin kuin vesi Imatrankoskessa kuohuaa.

Olen taas täällä, ja “tässä” on taas totta. Futismatkailijan elämäntavassa on monta hyvää puolta.

DSCF0286

Leppings Lane. Tuossa tragedia tapahtui.

Ja ulkona / kesäyö / satoi kasvoille kyyneleitä.

Astun ulos ratikasta ja asia kirkastuu: täällä se tapahtui.

Hillsborough on yksi Englannin suurista, hienoista ja legendaarisista stadioneista. Sheffield Wednesdayn urotekojen tapahtumapaikka, Chris Waddlen, Des Walkerin ja Roland Nilssonin kotikenttä, monien FA Cupin välierien pelipaikka. Niistä yksikään ei ole vaikuttanut englantilaiseen jalkapalloiluun kuten vuoden 1989 välierä.

Raitiovaunupysäkin nimi on Leppings Lane, kadunnimen mukaan. Sen niminen on myös Hillsborough’n läntinen päätykatsomo. Se katsomo, jossa 96 Liverpoolin kannattajaa puristui kuoliaaksi 15.4.1989. Se samainen rakennelma, joka on edelleen olemassa, istumakatsomoksi muutettuna, aidat purettuna, turvallisena.

Kävelen mäkeä alas kohti stadionia. Olen käynyt täällä monet monet kerrat ennenkin, mutta nyt historia tulee jotenkin lähemmäs.

Leppings Lane haarautuu kahteen: vasemmalla on tavanomainen englantilainen asuinkatu, oikealla aukea, jonka kautta mennään sisään sekä päätykatsomoon — nykyisin vieraspäätyyn — että pitkän sivun North Standiin.

Juuri tässä kohdassa asiat alkoivat mennä pieleen keväisenä huhtikuun päivänä 29 vuotta sitten.

IMG_20180330_144604

Liverpoolin fanit saapuivat paikalle. Käsillä oli iso pelipäivä, FA Cupin merkitys ihan toista kuin nykyään, ja tunnelma oli katossa. Jokin meni kuitenkin pieleen. Tuloportit ruuhkautuivat.

Pitkän sivun North Standiin pääsee normaalisti sisään molemmista päistä, jolloin väki hajaantuu luonnostaan pienempiin osiin. Nyt kaikki vajaat 25000 Liverpoolin kannattajaa ohjattiin Leppings Lanen puolelle, jotta Poolin ja kahteen muuhun katsomoon menevät Nottingham Forestin kannattajat pysyivät erillään.

Ottelun alku lähestyi ja sisäänkäynnit menivät tukkoon. Poliisi päätti avata portit, jotta puristuksiin ulkoporteilla jääneet ihmiset pääsivät liikkeelle.

Sisällä ryysis paheni, eikä sen helpottamiseen ollut mitään keinoa. Katsomoa ympäröivät metalliaidat, kuten yleisesti Englannissa 80-luvulla huliganismiongelman kanssa painivilla stadioneilla.

Katsojat oli teljetty häkkiin, johon tuli koko ajan uusia ihmisiä.

Päätyyn massan mukana ajautuvat Liverpool-fanit ohjattiin pariin pieneen karsinaan sen sijaan, että heidät olisi jaettu tasaisesti koko päätykatsomoon. Tungos alkoi käydä vaaralliseksi.

Adrian Tempany kuvaa tilannetta kirjassaan And The Sun Shines Now. Hän oli yksi otteluun lipun ostaneista. Tempany kuvailee kirjassaan päädyssä vallinnutta pakokauhua, epätoivoa ja paniikkia. Toivottomuuden tunnetta siitä, että edessä ei saanut henkeä samalla kun takaa samaan karsinaan tunki yhä isompi joukko ihmisiä, takana olevat täysin tietämättöminä eturivin ahdingosta.

Sitä, miten juuri ennen kuolemaa kehon ja mielen valtaa yhtäkkiä kaiken ylittävä rauhan ja hyvän olon tunne.

Tempanyllä kävi tuuri. Hän pelastui viime hetkellä. Lähes sata muuta ei pelastunut.

Hetken kuluttua unohdat kaiken, mitä sinulle koskaan tapahtui / muistot putoilevat hitaasti tyhjyyteen, joka ympärilles avautui / Nostat katsees ja huomaat, kuinka valo seuraa sinua.

IMG_20180330_144151

Onnettomuuden muistomerkki pääkatsomon takana.

Katson paikaltani Leppings Lanen päätyä. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että kaikki tämä tapahtui vain muutaman kymmenen metrin päässä nykyiseltä istumapaikaltani. Hillsborough’n katastrofin tapahtuessa olin 7-vuotias enkä tiennyt tästä maailmasta mitään. Elin onnellista lapsuutta pehmolelujen ja legojen keskellä idyllisellä omakotialueella keskellä Kouvolaa. Maailma oli puhdas.

Onnettomuudesta on kauan, ja hyvä niin. Kaikki minun tuntemani brittifutis on Hillsborough’n jälkeistä futista. Turvallista, rauhallista, hallittua, nautittavaa. Nykyisin fanit kohdataan ihmisinä, ei karjana, kuten 80-luvulla.

En ole ikinä nähnyt reissuillani väkivaltaa tai levottomuuksia. Olen onnekas. Paikalliset kaverini kertovat, miten 80-luvulla jalkapallofanilla ei juuri ollut ihmisarvoa.

Kauas on tultu.

Ravistan itseni irti synkistä ajatuksista. Hillsborough ja Sheffield tarkoittavat minulle, omakohtaisten muistojen kautta, jotain ihan muuta.

DSCF0288

Hillsborough nykyasussaan.

Sano jotain latteeta / ja jotain ihanaa / sano jotain ettei / hiljaisuus vie mukanaan.

You ****’ing ****!

**** off, you ****’ing cheat!

Kill him, Bannan! Put him under!

Brittifutista romantisoidaan Suomessa työväenluokan pelinä; tunnelman, perinteiden ja komean historian pelinä.

Perinteet tulevat lihaksi edessäni, kun Tony Halmeen kokoinen perheenisä huutaa solvauksia vuoron perään vastustajille ja tuomareille. Ei parane syyllistyä kaksinaismoralismiin: tästähän se englantilaisstadionien tunnelma usein syntyyy. Tätä me ihailemme ja janoamme.

Sheffield Wednesday kohtaa Prestonin. Vierailla on haluja nousukarsintaan, kotijoukkueen kausi on melkolailla taputeltu.

Parin vuoden ajan portugalilainen Carlos Carvalhal oli nostanut joukkuetta kohti sarjan kärkeä ja Valioliigaan paluuta. Viime vuonna tällä samaisella stadionilla finaaliin eteni kuitenkin nousikarsintavälierästä Huddersfield, rankkarikisan jälkeen.

Mikään ei voi milloinkaan / olla kauniimpaa / tätä ei ehkä koskaan tapahdu uudestaan / odottaa taivaalla uusi maa / oletko valmis vaihtamaan?

Huddersfield eteni finaaliin ja nousi Valioliigaan.

IMG_20180330_161000

Maalin juhlintaa.

Rakasta mua sellaisena kuin oon / ja saat pankkiryöstäjän rakkauden / mut kaikki on lainaa, kaikki on lainaa.

Viime syksynä alkoi mennä vinoon. Wednesday jumahti keskikastiin. Carvalhal sai lähteä ja palkattiin pikasiirrolla Swanseaan.

Mietin suunsoittamista. Kun Carvalhal siirtyi Swanseaan, muutama Huddersfield-fanikin irvaili Twitterissä, miten Sheffieldissä “epäonnistunut” Carvalhal oli outo valinta Swansean manageriksi.

Ei olisi kannattanut. Carvalhalin johdossa walesilaisseura pelaa sellaista kevättä, että se on hilautumassa vahvasti kuiville. Huddersfieldin kannalta ikävä kyllä, olihan Swansea portugeesin palkkaamiseen asti yksi putoamiskandidaateista.

Karma is a bitch.

Toivon todella, että Huddersfield onnistuisi säilymään sarjassa.

Englannissa vähän joka seuralla on historiaa. Monien fanit sanovat kannattavansa suurseuraa, mutta eivät kaikki oikeasti kannata. Wednesdayn kohdalla väite on totta.
Seura on iso, vaikka se ei ole pelannut Valioliigassa vuoden 2000 jälkeen.

Sillä on historiassaan mestaruuksia, kolme cupinkin voittoa, ja tietysti kotikenttänään lähes 40000 katsojaa vetävä Hillsborough, vuoden 1966 MM-kisastadion, EM96-pelipaikka, ja paljon muuta. Mahdollinen kisastadion taas, jos Englanti lähitulevaisuudessa saa järjestettäväkseen uudet MM-kisat.

Pitäis olla jotenkin niin smooth / ottaa sivellin ja maalata sitä taivaanrantaa.

Tonnikalabisneksellä rikastunut thaimaalainen Dejphon Chansiri osti Wednesdayn vuonna 2015. Tähtäin oli korkealla, kuten yleensä on näissä tapauksissa. Puhuttiin huipulle paluusta, Valioliigasta, varmaan Euroopastakin.

Tämä on niitä kysymyksiä, joita olisin halunnut kysyä paikallisilta: onko Chansiri uhka vai mahdollisuus? Sankari vai konna?

Wednesday on pelannut Ykkösliigavisiitin jälkeen Championshipissä vuodesta 2012. Viime keväänä joukkue pääsi parin pykälän päähän paluusta Valioliigaan. Käyrä on periaatteessa ollut pikkuhiljaa ylöspäin useamman vuoden.

Toisaalta: lippujen hintoja on nostettu. Virallinen selitys on se, että nousua tavoitellakseen seuran pitää maksaa parempia palkkoja, ja koska financical fair play, silloin myös seuran tulojen pitää kasvaa. Siksi lippujen hintoja oli korotettava. Toinen näkökulma on, että uskollisilta faneilta nyhdetään irti kaikki mitä nyhdettävissä on.

Kotipelistä Wednesday-fani maksaa nyt, katsomosta riippuen, reilusti 40 puntaa. Silti seura teki viime vuonna 20 miljoonan punnan tappion. Tappioiden määrä tuplaantui edellivuodesta. Analyysiä taloudesta voi lukea Swiss Ramblen Twitter-langasta.

DSCF0279

Prestonia vastaan on selvää, että kentällä on taitoa. Se ei vain oikein realisoidu maalipaikoiksi.

— Samaa tuubaa kuin koko kausi, puhisee joku käytävällä kun käyn miestenhuoneessa puoliajalla.

Ensimmäisellä puolikkaalla kumpikaan joukkueista ei saa mainittavaa aikaan. Toinen puolisko on eri maata. Heti alkajaisiksi Wednesday iskee pari maalia muutaman minuutin sisään. Hillsborough herää.

Preston pyristelee ja pääsee kaventamaan, mutta Adthe Nuhiu lisää johtoa, ja lopulta vaihdosta tullut Fernando Forestrieri, reaktioista päätellen yhä yleisön suosikki, viimeistelee loppunumerot 4—1:een.

Huddersfield-kasvatti, oikea pakki Jack Hunt, on kentän parhaimmistoa neutraalistikin tarkasteltuna. Toisaalta käytännössä kaikki, mitä Wednesday tekee, kulkee Barry Bannanin kautta. Eturivin fanin toiveista huolimatta Bannan ei tapa ketään.

Tuloksella ei ole sarjan kannalta paljon väliä, mutta palauttaahan se uskoa Wednesday’yn. Luo odotuksia ensi kautta kohden. Sitä tarvitaan kun edessä on vielä pitkä kevät ja sitäkin pidempi kesä.

Poistun ja otan suunnan kohti kaupunkia.

IMG_20180330_165737

Sä oot hiljainen kuin maaseutumaisema / kesäyöllä kun on tyyntä / ja usva leijuu veden päällä yhtä kauniisti kuin sä keinut siinä vierellä.

Stadion häviää horisonttiin. Supertram on matkalla kohti keskustaa.

En pelkää mitään / en pelkää mitään enempää kuin että / saavun perille, maailma pysähtyy / ymmärrän, on kaikki ollut kuin värjättyä vettä.

Valioliiga on hyvä tavoite, mutta siitä työ vasta alkaa. Huddersfieldissä se on tänä vuonna nähty. Pelien seuraaminen on välillä ollut aikamoista piinaa.

Toivotan Wednesdaylle onnea ja syöksyn peiton alle Premier Innin mukavassa parivuoteessani. Aamulla on edessä aikainen lähtö Huddersfieldin kautta kohti Newcastlea.

Pöllöt jäävät odottamaan ensi kautta.

IMG_20180330_144934

Kursiivilla olevat pätkät ovat lainauksia Parisiin Kevät -yhtyeen sanoituksista.

Leave a comment

Matka appelsiinien maahan, osa 4/4: Lontoon kautta kotiin

K1

Loftus Road iltavalaistuksessa.

 

Reissussa oli vielä mutka.

Kun aloin aikanaan tutkia, miten Valenciasta tullaan kotiin, kävi ilmi, että esimerkiksi Lontoon kautta. Itse asiassa paljon kätevämmin Lontoon kuin Madridin kautta.

Kuinka ollakaan, Championshipissä osui tiistaikierros juuri Valencia-viikonlopun perään, eikä siinä vielä kaikki. Queens Park Rangersillä oli kotipeli.

Olin käynyt Loftus Roadilla kerran aikaisemmin, joukkueen pelatessa Valioliigaa, enkä pannut ollenkaan pahakseni ajatusta sinne paluusta. Stadion on toki vanha ja pieni, mutta myös osa omaa elinpiiriään ihan samalla tavalla kuin vaikka Mestalla ja Ciutat de Valencia. Sadan vuoden ajan asutuksen keskellä, maailman muuttuessa, yhteisönsä sosiaalisena keskipisteenä ollut, sukupolvia niin Suomessa kuin Englannissakin yhdistävä.

Tokihan sellaisilla kentillä kannattaa käydä uudestaankin.

K2

Pelinäkymä päätykatsomosta.

 

Pakkasin kamat, hyvästelin Mestallan ja marssin metrolle. Siirtymät olivat äärimmäisen sujuvia: Metrolla lentokentälle 15 minuuttia, nopeat turvatarkastukset suhteellisen kompaktilla kentällä, portille odottelemaan Easyjetin lentoa Lutoniin.

Sivumennen sanoen: Lutonissakin pitäisi joskus käydä. Vaikka Markus Heikkisen aikoihin ja silloisen 1. divarin tasoon on matkaa, perinteikäs seura tekee taas uutta nousua. Joukkue majailee Kakkosliigan kärkipaikoilla ja on vahva ehdokas nousemaan suoraan Ykkösliigaan. Siinä on jo pari askelta ylöspäin siitä ainokaisesta kerrasta, kun näin Lutonin pelaavan — Konferenssin vierasottelussa Ebbsfleet Unitedia vastaan.

Ajoin junalla Lutonista Lontooseen, söin pubilounaan Fullersin pubissa King’s Crossilla ja jatkoin kohti etelää.

K3

Seurue: Jouni, Chris, allekirjoittanut.

 

Altavastaajan asema.

Siinä oli QPR kiteytettynä yhteen lauseen puolikkaaseen. Hammersmithin The Swan -pubi täyttyi afterworkeille tulijoista hiljalleen, ja mietimme jalkapalloseurojen olemusta paikallisen QPR-oppaani Chrisin kanssa.

Muistelimme lämmöllä aikaa, jolloin Sampsa Timoska pelasi perinneseurassa, Chris QPR:n ja minä MyPan näkökulmasta.

Chrisin ja QPR:n suhde on kuin niin monen englantilaisen suhde omaan seuraansa: peritty.

— Ensimmäinen peli oli 6-vuotiaana, maaliskuussa 1996. QPR—Southampton 3—0. Siitä se lähti. Olen kasvanut aikuiseksi QPR:ää seuraten. Muistan, kun sain ensimmäisen kerran palkkaa työstä ja päätin käyttää sen peleissä käymiseen.

Näinhän se on monella, vaikkakin nykybrittifutiksessa kesätyötienesteillä ei enää montaa huipputason matsia käydä katsomassa. Tai edes vähän pienempiä. Englanti on jalkapallon ystävälle kallis, Valioliigan ulkopuolellakin. Esimerkiksi lippu QPR:n peliin maksoi aikalailla saman verran kuin vastaava paikka Valenciassa.

K4

Toisen puoliajan takaa-ajoa.

 

Toinen paikallisisäntäni Jouni, Lontoossa asuva vanha koulukaverini, liittyi seuraan ja otimme suunnan kohti Shepherd’s Bushia ja Loftus Roadin stadionia.

Kotijoukkueelle peli ei ollut erityisen tärkeä. Jo tässä vaiheessa oli selvää, että QPR majailee Championshipin keskikastissa sarjan loppuun asti, ilman toivoa noususta tai pelkoa putoamisesta.

Derbyllä sen sijaan panosta riitti. Joka vuosi ankarasti panostava, sitten pettyvä, manageria vaihtava ja uudelleen panostava joukkue jahtasi taas Valioliiganousua. Vierasjoukkue oli pelissä myös selvä suosikki.

Loftus Road oli iltavaloissa komea ilmestys, pitää sekin sanoa. Klassinen, perinteinen, neljän laatikkomaisen katsomon stadion, niin kompakti, että jalkatila päätykatsomossa oli ahtain, johon olen missään törmännyt. Toisaalta niin tiivis, että päädyn yläkerroksessa istuessa tuntui kuin olisi istunut suoraan maalin yläpuolella. Pelin seuraamiseen paikka oli mitä mainioin.

Ja maalivahdin seuraamiseen. QPR:n ykkösvahtina pelaa Huddersfield-kasvatti Alex Smithies, joka siirtyi Lontooseen pari vuotta sitten parilla miljoonalla punnalla.

Smithies, nyt 28v, oli aikanaan juniorilupaus ja kolusi Englannin juniorimaajoukkueita ikäluokka kerrallaan. Hän debytoi edustusjoukkueessa 17-vuotiaana ja nousi ykkösmaalivahdiksi 19-vuotiaana. Huddersfieldin pelatessa Ykkösliigaa Smithies oli ykkösveskarina monta vuotta ja torjui muun muassa voitokkaassa nousukarsintafinaalissa, jossa Hudds nousi rankkarikisan jälkeen Championshipiin.

Aivan huipulle asti Smithiesin kehitys ei ole vienyt, ainakaan vielä. QPR:ssä hänet valittiin kuitenkin kertaalleen jo vuoden pelaajaksi, joten olisi ura kai huonomminkin voinut mennä.

 

Pelissä Smithies ohitettiin kerran. Derby, joka oli ollut yllättävän vaisu ollakseen kärkijoukkue, meni johtoon 38. minuutilla Andreas Weimannin maalilla. Maalin todellinen sankari oli Chelsea-laina Kasey Palmer, joka riplasi erinomaisella pallotatsillaan ohi useamman QPR-pelaajan ja syötti sitten Weimannin maalintekoon.

QPR ei antautunut. Toinen jakso oli selvästi kotijoukkueen hallussa, ja palkinto tuli viimein 87. minuutilla. Luke Freeman keskitti, Australian maajoukkuemies Massimo Luongo puski, ja tilanne oli 1—1. Tasoitus oli enemmän kuin ansaittu.

Näihin lukemiin ottelu päättyi. 11 488 katsojaa, poislukien iso vierasyleisö, poistui stadionilta suhteellisen tyytyväisenä. Derbylle kyseessä oli jo kuudes peräkkäinen ottelu ilman voittoa. QPR aloitti pelistä uuden nousun, jota seurasi kaksi suoraa voittoa, mukaanlukien kova vierasvoitto Aston Villasta.

— Teemme hölmöjä virheitä, manasi Derby-manageri Gary Rowett pelin jälkeen.

Mitäpä siihen lisäämään. Derby näytti juuri sellaiselta joukkueelta, jolla ei nyt kulje, vaikka periaatteessa pitäisi.

K6

Loftus Roadin käytävillä on tilaa kuin Helsingin Olympiastadionilla konsanaan.

 

Jälkikirjoitus:

QPR:n lähihistoriaan mahtuu kaikenlaista. Kuten muistetaan, formulapomot Flavio Briatore ja Bernie Ecclestone ottivat seuran haltuunsa vuonna 2007. Tavoite oli nostaa seura huipulle. Seurasi aikamoinen sirkus, joka kieltämättä johti lopulta Valioliiganousuun. Neil Warnock tarvittiin tämänkin nousun takuumieheksi.

Tuosta ajasta on tehty erinomainen dokumentti, the Four Year Plan. En tiedä, onko se miten hyvin nähtävissä suoratoistopalveluissa. Jos dokkari osuu kohdalle, suosittelen ehdottomasti sen katsomista. Elokuva avaa loistavalla tavalla seurajohtamisen järjettömyyttä tuon ajan QPR:ssä, brittifutiksen taloudellisia raameja ja ylipäätään elämää Championshipissä.

Dokumentin traileri löytyy Youtubesta:

https://www.youtube.com/watch?v=ZV4ONgXz-Zs

K7

Keskiviikkona joenrantakäppäilyn kautta kotiin. Aikamoinen reissu, mutta tulipa tehtyä.

Leave a comment

Matka appelsiinien maahan, osa 3/4: Leo, Geoffrey ja Mendietan haamu (eli kahden pelin supersunnuntai Valenciassa)

1 iltastadion

Mestalla.

Jos olin lauantaina käynyt nukkumaan hyvillä mielin, niin sunnuntaiaamuna tunnelma ei ainakaan laskenut. Edessä oli kahden livematsin päivä, mutta ei siinä kaikki: aamu alkoi aikalailla ainutlaatuisia maisemia katsellessa.

Kun etsin majoitusta, vastaan sattui opiskelija-asuntola, josta sai vuokrattua huoneita lyhyemmäksikin aikaa. Hinta oli kohdallaan ja joka huoneessa oli oma jääkaappi ja minikeittiö, mikä on tällaisilla reissuilla aina plussaa. Mutta sijainti oli se, joka tämän paikan lopullisesti minulle myi. Rakennus oli nimittäin suoraan vastapäätä Valencia CF:n Mestalla-stadionia.

Niinpä avatessani silmät 10 tunnin unien jälkeen näin ikkunasta ensimmäisenä Mestallan valtavan päätykatsomon valoineen kaikkineen.

Ei hullumpaa. Ei yhtään hullumpaa.

2 aamumaisema

Villasukka kaipaisi parsimista. Muuten aamun näkymä oli mitä mainioin.

Päivän ohjelma oli selvä: kello 12 Levante—Espanyol ja kello 20.45 Valencia—Betis. Välissä neljän jälkeen kärkipeli Barcelona—Atlético tv-hommina.

Join kahvit Mestallaa ihaillen, kiersin stadionin kupeessa järjestetyn sunnuntaikirpputorin, paikallisen Rastron, ja suuntasin kohti Levanten Ciutat de Valencia -stadionia.

Mestallan kaupunginosa, josta Valencian stadion on saanut nimensä, on reitistä riippuen parisen kilometriä Valencian keskustasta. Pelipäivän kannalta oikeaan suuntaan: Levanten stadionille matkaa oli samainen reilut 2 kilometriä, siis sopiva sunnuntaiaamun reippailu.

Levanten värejä alkoi näkyä vasta aivan stadionin lähettyvillä. Suuntasin stadionin lähipubiin, jossa toden totta oli asioita mietitty: pubin perällä oli lapsille pallomeri.

Vastustin kiusausta rynnätä sekaan ja seurailin sen sijaan, miten koti- ja vieraskannattajat minglailivat sulassa sovussa pubissa ja sen kadulle jatketulla terassilla.

3 ulkokuva ciutat

Ciutat de Valencialle mahtuu noin 26000 katsojaa.

Jos La Ligan mestaruus on — ainakin nyt — sinettiä vaille Barcelonan, sarjan häntäpäässä riittää pelattavaa.

Levante nousi täksi kaudeksi takaisin pääsarjaan oltuaan viime kaudella Segundan ykkönen. Syksy meni joukkueelta ihan hyvin, mutta tämän vuoden puolella on ollut vaikeaa. Ennen Espanyol-peliä alla oli peräti 14 pelin voitoton putki.

Vierasjoukkueen kausi on myös mennyt hitusen alakanttiin, mutta vaikka Espanyolin sarjasijoitus oli tukevasti alemman keskikastin alareunalla, piste-eroa putoamiskamppailuun oli kymmenkunta pistettä.

On pakko myöntää, että olin stereotyyppisesti niputtanut Levanten kaupungin pienen kakkosseuran rooliin, mitä se toki Valenciaan verrattuna onkin. Ihan pienestä seurasta ei silti ole kyse: 2000-luvulla seura on ollut enemmän Primerassa kuin Segundassa ja parhaimmillaan sarjassa kuudes kaudella 2011—12. Ciutat de Valenciakin vetää yli 26000 katsojaa. Espanyolia vastaan katsojia oli 17 143.

Peli oli tasaista, voisiko sanoa varovaistakin. Levante yritti jotain saman tyyppistä kuin Girona edellispäivänä, muttei pystynyt siihen läheskään samalla tasolla. Vastahyökkäykset olivat enemmän toiveikkaita pystypalloja perään ryntäävälle yksittäiselle kärkimiehelle kuin useamman pelaajan harkittuja, hallittuja iskuja.

Espanyol ei tosin ollut paljon kummempi, mutta puolusti hyvin. Ottelu ei hurmannut. Alkuiltapäivä Valenciassa meni hienouksista nauttimisen sijaan enemmän ylipäätään pelissä olemisen fiilistelyyn.

Melkolailla hiljaa ollut kotiyleisö heräili vasta tunnin jälkeen, kun José Luis Morales oli vienyt kotijoukkueen pilkulta johtoon. Mitä pidemmälle kello kävi, ja mitä enemmän Levante näytti vihdoin saavan voiton, sitä kovemmaksi kävi katsomon kannustus.

Ja sitten: pannukakku. Lisäajalla Espanyolin Léo Baptistão, Rayo Vallecanosta tuttu, iski vieraat tasoihin.

Yleisön turhautuminen ja kiukku oli lähes käsinkosketeltavissa. Tuli vahva fiilis siitä, että tätä on koettu ennenkin, ja näinhän se onkin. Esimerkiksi edelliskierroksella Alavés teki Levantea vastaan 1—0-voittomaalinsa 89. minuutilla.

Jotain pitäisi tehdä, tuntui moni pohtivan, ja seurajohto myös. Pelin jälkeen tuli tieto, että Levanten päävalmentaja Juan Rámon López Muñiz on saanut potkut ja apuvalmentaja Paco López jatkaa kauden loppuun.

Lievästä tunnelman vaisuudesta huolimatta Levante oli kaiken kaikkiaan mukavan leppoisa kokemus. Ei mikään futishurmion tyyssija, mutta vaivaton ja miellyttävä stadion pelin seuraamiseen. Levantelle ehdoton suositus, jos sattuu olemaan Valenciassa ja peli osuu kohdalle.

4 sisäkuva ciutat 1

Perinteinen panoraama.

4 sisäkuva ciutat 2

Perinteiset maskotit.

4 sisäkuva ciutat 3

Albanialaiskeskikenttä Enis Bardhi jakamassa nimmareita pelin jälkeen.

Iltapäivän Barcelona—Atléticossa ei ollut näin Atleti-lasein paljon katsottavaa, mutta pitihän se silti katsoa loppuun asti. Jo hieman heräilleet haaveet siitä, että sittenkin hay liga, haihtuivat Messin unelmavaparin myötä taivaalle lopullisesti.

Oli aika alkaa illan suurotteluun valmistautuminen.

Valencia on seura, joka on kutkutellut mielikuvitustani jo kaukaa 2000-luvun alusta. Juuri niistä espanjalaisen futiksen hulluista menestysvuosista, jolloin yksi jos toinenkin seura meni Euroopassa pitkälle vähän joka vuosi ja kilpailu liigamestaruudesta oli kovaa. Ja joka melkein jätti jälkeensä savuavia raunioita kun talouskupla puhkesi ja seurat huomasivat olevansa satojen miljoonien veloissa.

Siitä aikakaudesta mieleen on jäänyt ennen kaikkea kaksi seuraa: Deportivo la Coruña, Super-Depor, joka oli aikanaan myös ensimmäinen espanjalaisjoukkue, jonka pelissä olin paikan päällä. Ja Valencia valkoisine, teltan kokoisine paitoineen, gaizkamendietoineen, santiagocanizareseineen, robertoayaloineen. Ja sitten tietysti Mestallan stadion, Camp Noun tai Bernabéun tapaan pala kerrallaan laajennettu, romantiikkaa ja tyyliä henkivä jättiläinen. Sinne olin halunnut vanhana stadionbongarina päästä jo pitkään.

5 legendaseinä

Mestalla kaksi tuntia ennen pelin alkua.

Sitä paitsi Valencian historiaan kuuluu myös ehkä kaikkien aikojen espanjalainen suosikkipelaajani David Villa. El Guaje pelasi joukkueessa 2005—2010 ennen siirtymistään Barcelonaan. Hänen kanssaan polkuni ovat kohdanneet usein, muutenkin kuin Espanjan maajoukkuetta seuratessa.

Kesän 2010 MM-kisojen jälkeen satuin olemaan Barcelonassa kun Villa oli juuri siirtynyt sinne. Camp Noun fanikauppa oli täynnä Villan pelipaitoja.

Madridin-keväänä 2014 Villa oli tietysti Atléticossa tärkeässä impact subin roolissa Colchonerojen painellessa liigamestaruuteen ja Mestarien liigan finaaliin.

Syksyllä 2017 meidän piti kohdata vielä kerran, kun pitkään odotetun New Yorkin -reissun ajalle osui New York Cityn peli. Ikävä kyllä Villa loukkasi itsensä edellisviikonlopun maaottelussa, samoin kuin Alexander Ring omassaan. NYC:n superkolmikosta pelasi vain Andrea Pirlo, jonka näkeminen oli tietysti hienoa, mutta jätti lopulta valjun maun Mestarin oltua ottelussa hyvin laiskalla pelipäällä.

6 hulinaa

Joukkueet saapuvat.

Valencialle vuosituhannen taite oli erityisen hyvä. Joukkue voitti mestaruuden vuosina 2002 ja 2004. Mestarien liigan finaaliin se ylsi 2000 ja 2001, häviten tosin molemmat. Uefa-cupin Valencia voitti keväällä 2004.

Vastapainoa tuovat viime vuodet. Peter Limin omistuksessa seura ajautui jopa putoamistaisteluihin. Päävalmentajaksi revittiin Gary Nevillen tapaisia kavereita aivan pystymetsästä. Se tuntui Suomesta käsin omituiselta. Kun nyt katseli paikan päällä stadionia ja sinne kerääntyviä ihmismassoja, asia tuntui vielä käsittämättömämmältä.

Tässä oli nimittäin nyt ison seuran ja ison pelin fiilistä. Villarrealissa hyvää työtä tehneen Marcelinon päävalmentajakaudella Valencia on palannut paikalleen sarjan kärkeen ja on menossa kovaa vauhtia ensi kauden Mestarien liigaan. Omaa vuoristorataansa elävä Betis on nousussa sekin. Joukkue on tukevasti sarjan keskikastissa ja vire tuntuu Sevillassakin olevan enemmän ylös- kuin alaspäin.

Katselin kämpän parvekkeelta, miten kaulahuivien myyjät pystyttivät kojujaan ja ravintolat availivat terassejaan. Torvisoittokunta otti paikkansa pääkatsomon suoraan kadulle antavalta käytävältä ja töräytteli vaskimusiikkia ilmoille niin, että koko kortteli kaikui.

Joukkueet saapuivat paikalle omilla busseillaan ja saivat suosionosoitukset, joskaan mittakaava ei nyt ollut ihan sama kuin vaikkapa Realin tullessa Bernabéulle. Kadut oli suljettu, kaveriporukat kokoontuivat.

Ilmassa oli urheilujuhlan tuntua.

7 sisäkuva

Näkymä omalta istumapaikalta.

Ison pelin henki jatkui stadionin sisäpuolella. Olin ottanut paikan päätykatsomosta, pystysuunnassa melko keskeltä. Paikka oli mitä mainioin pelin seuraamiseen, mutta myös tunnelman aistimiseen. Ja sitähän oli: koko ajan ilmassa oli jotain hulinaa, kannustusta, huokailua. Vaikka yleisöä oli lopulta vain 35000 — odotin paljon enemmän — Mestalla tuntui elävän joukkueensa mukana.

Ja mikäs oli eläessä, kun joukkue kairasi tyylikkään 2—0-voiton ja varmisteli nelossijaansa entisestään.

Valencian peliä oli ilo katsella. Ranskan maajoukkuemies Geoffrey Kondogbia oli keskikentällä kaiken ydin sekä hyökkäys- että puolustussuuntaan.

1—0-maalin teki tilastojen valossa uransa parasta kautta pelaava brassisyntyinen Espanjan maajoukkuelaituri Rodrigo. Gonçalo Guedes vapautti Rodrigon 60 metrin pystysyötöllä läpi. Tämä harhautti puolustajan ja sijoitti pallon rankkarialueen reunalta tolpan viereen. Maailmanluokan maali. Peliä oli pelattu 23 minuuttia.

Toisen puoliajan alussa tulleen 2—0:n teki italokärki Simone Zaza. Zazan vapautti loistosyötöllään Kondogbia, joka löysi millintarkalla pystypallolla hieman vapaaksi boksiin unohtuneen Zazan.

Valencia näytti olevan menossa vahvasti kohti paluuta Mestarien liigaan. Ilohan tällaista on seurata paikan päällä, tuumin.

Ilo oli nähdä livenä myös Betis-seuralegenda Joaquín, joka pelasi Valenciassa samaan aikaan David Villan kanssa. Joaquín sai kotiyleisöltä kovat aplodit poistuessaan pelin jälkeen kentältä.

— Pelasimme täysipainoisen pelin. Vastustaja jäi melkein kokonaan ilman paikkoja, sanoi Valencian päävalmentaja Marcelino pelin jälkeen, ja aika lailla niin se oli, yhtä maalivahdin estämisen vuoksi hylättyä maalia lukuunottamatta.

Muuta Marcelino ei juuri sanonutkaan. Totesi ympäripyöreästi, että hyvältä näyttää Mestarien liiga -paikan suhteen, mutta hyvänolontunteeseen ei parane sortua, ja että nollapeli oli pelaajille tärkeä palkinto uhrautuvasta puolustuspelistä.

8 lopetuskuva 1

Mestalla sisältä.

8 lopetuskuva 2

Pelin jäljet naapurustossa.

Supersunnuntai oli ollut nimensä veroinen. Kaksi ottelua, molemmat omalla tavallaan merkittäviä. Kaksi stadionia, kahdenlaista meininkiä, futisromantiikasta nautiskelua aamusta iltaan. Olihan siinä yhdelle päivälle aika paljon.

Kävin tyytyväisenä kulmakuppilassa lyhyillä jälkipeleillä ja kömmin kämpille nukkumaan.  Viikonlopun futisrykäys oli takana. Edessä oli tavallisten ihmisten turistipäivä Valenciassa.

9 museoo 1

Maanantain aamulenkkimaisemissa ei ollut valittamista.

9 museoo 2

Bancaja-kulttuurikeskus oli auki maanantainakin, toisin kuin muut museot. Menossa oli muun muassa valencialaistaiteilija Manolo Valdésin näyttely.

 

Leave a comment

Matka appelsiinien maahan, osa 2/4: Villarreal C.F. Fan Club Finland

klubi

Klubilaiset edustamassa. Kuva: Ari Mäenpää.

Ihmiset ovat ystävällisiä, henki on lämmin ja paikka on sopivan pieni. Siksi Vila-Real — ja Villarreal, sanoo Ari Mäenpää. Hän tietänee, mistä puhuu.

Jo Urheilukanavan aikoihin La Ligaa seuranneet muistavat, miten Villarrealin peleissä päätykatsomoon oli usein ripustettu iso Villarreal C.F. Fan Club Finland -lakana. No, fan club on edelleen voimissaan. Mäenpää on sen perustaja ja nokkamies, joka omistaa seuran kausikortin ja käy säännöllisesti paikan päällä peleissä, vaikka asuu varsinaisesti Haminassa.

Tästä fan clubista piti ehdottomasti ottaa vähän selvää.

b2 2 sisä

Maskotit Girona-pelissä.

Olin itse halunnut Villarrealin peliin jo pidempään. Siihen on monta syytä.

Ensinnäkin pienen kaupungin ylisuorittava joukkue on aina sympaattinen, olkoonkin paikallisen patruunan aikanaan rahalla nostama. Menestyksen lisäksi oli mielikuva joukkueesta, joka pelaa mukavaa futista. Oli Manuel Pellegrinin kovat kaudet 2000-luvulla, Marcelinon johdolla Mestarien liigaan -hype pari vuotta sitten, näitä juttuja. Ja tietysti pelaajia.

Marcos Senna, Diego Forlán. Juan Román Riquelme!

Vähemmästäkin jää muistijälki.

Kävin pelissä ja pidin näkemästäni. Siitä lisää Valencia-sarjan ensimmäisessä osassa.

Kotiin palattuani sain Mäenpään langan päähän kertomaan seurasta ja fan clubista vähän lisää.

klubi2

La Cerámica iltavalaistuksessa. Kuva: Ari Mäenpää.

 Jalkapallon historiassa juuri nyt on oikea aika nähdä Villarrealin pelaavan.

Joukkue on viettänyt historiastaan suuren osan Segundassa, Segunda B:ssä ja jopa Tercerassa. Vasta 2000-luvulla Villarreal on noussut kukoistukseensa, ja se kukoistus onkin ollut aikamoista.

2000-luvun alkuvuosina myös Mäenpää tutustui Villarrealiin.

— Olin Kotkan sisustusmaailmassa töissä. Toimme Suomeen kaakeleita 14 eri tehtaalta.

Työ vei miehen Castellónin provinssiin itäisessä Espanjassa. Castellón de la Plana ja viereinen Vila-Real ovat keramiikkateollisuuden aluetta, joten Mäenpää työkavereineen päätyi sinne katsomaan, mistä myytävät laatat tulivat.

Kuinka ollakaan, reissun aikaan sattui pelattavaksi Villarrealin kotiottelu. Mies oli myyty saman tien. Yhdestä reissusta tuli kaksi, kahdesta kolme, ja kohta Mäenpää huomasi matkaavansa Villarrealin peleissä alvariinsa.

Tästä innostuksesta syntyi faniyhdistys. Virallisesti se on perustettu vuonna 2006. Nykyisin sen Facebook-ryhmässä on 340 jäsentä.

Mäenpäätä kiehtoo Villarrealissa sekä seura että kaupunki.

Suomalaista kohdellaan Vila-Realissa kuin kukkaa kämmenellä, hän kuvailee. Muita turisteja kaupungissa ei juuri käy.

— Vila-Real on pieni kaupunki, 50 000 asukasta, ja siellä on erittäin ystävällisiä ihmisiä. Ilmapiiri on todella lämminhenkinen.

b2 1 ulko

Stadion osana kaupungin silhuettia.

Jalkapallo on kaupungin yhteinen harrastus. Suurseura pienessä kaupungissa yhdistää ihmiset ammatista riippumatta.

Viime vuosina peli on tarjonnut myös klassisesti sanottuna ilonaiheita vaikeuksien keskellä. Vaikeat ajat näkyvät myös Castellónin teollisuudessa. Tehtaita on suljettu.

— Talouslama alkoi Espanjassa 2012 ja Suomessa pari vuotta myöhemmin. Siellä meni 6—7 tehdasta nurin, Mäenpää kertaa.

Toimitusvaikeudet heijastuivat Suomeen asti, ja Kotkan sisustusmaailma ajautui konkurssiin.

Mäenpäälle se tiesi sitä, että idean hauduttelun jälkeen harrastuksesta on tulossa työ. Mäenpää on vastikään perustanut Villa-Ari-nimisen yhden miehen matkatoimiston, joka järjestää urheilumatkoja sekä Vila-Realiin että muualle.

Taustalla on se, että karkeasti laskettuna Villarreal Fan Club Finlandin kautta peleissä on käynyt vuosien aikana satoja suomalaisia.

— 12—13 vuotta olen vienyt sinne ihmisiä harrastuksen puitteissa. Nyt harrastuksesta ja työstä on tulossa vähän sama asia.

Vila-Realin valttina on sijainti, vaikka se on melkein keskellä-ei-mitään. Castellóniin pääsee junalla suoraan Barcelonasta, jonne taas on hyvät lentoyhteydet. Halutessaan futisreissuun voi yhdistää pelejä Kataloniassa tai läheisessä Valenciassa, Mäenpää luettelee.

— Viikonloppuun saa järjestettyä vähintään kolme peliä jos haluaa.

Castellónin suunnalla kilpailua ei juuri ole. Etelässä toimii Málaga Fan Club Finland, mutta alueellisesti toiminta ei mene päällekkäin. Itse asiassa faniyhdistykset ovat tehneet jonkin verran yhteistyötä keskenään.

 

Villarrealin viime aikojen vire La Ligassa on ollut hieman laskusuuntainen. Joukkue taistelee tällä kaudella pääsystä Eurooppa-liigaan.

Sarjasta tekee kimurantin se, että häntäpäässä taistellaan säilymisestä kynsin hampain. Siitä seuraa väkisinkin ristiin pelaamista joukkueiden pelatessa veitsi kurkulla.

— (Cédric) Bakambu lähti jouluna Kiinaan. Hän oli silloin Messin jälkeen maalintekijätilastossa kakkosena. Joukkue on ollut sen jälkeen vähän sekaisin ennen kuin se löytää uudet kuviot, Mäenpää sanoo.

Hänen luottonsa siihen, että Eurooppa-liigan paikka aukeaa, on silti kova.

— Luotan Carlos Baccaan. Hänellä on ollut pieniä loukkaantumisia, mutta jos Bacca säilyy ehjänä, hän tekee kyllä maaleja. Toinen työmyyrä, Samu Castillejo, on kehittynyt todella nopeasti. (Nicola) Sansone on ollut loukkaantuneena, hän on vielä kysymysmerkki.

12 miljoonalla punnalla Manchester Citystä ostetun 20-vuotiaan turkkilaiskärjen Enes Ünalin suhteen Mäenpäällä on kovat odotukset.

— Hän on nopea ja saa paikkoja, mutta sählää vielä usein viimeisen kosketuksensa.

b2 3 jälki

Pettynyt kotiyleisö poistuu paikalta Girona-tappion jälkeen.

Sattumalta kävi niin, että Mäenpää kävi aivan hiljattain myös Byyrin vieraana. Byyrin haastattelussa lisää Mäenpään jalkapallotaustasta ja Villarreal-elämäntavasta.

Video löytyy Youtubesta:

https://www.youtube.com/watch?v=q50Gfs93ZZg&feature=youtu.be

Villarreal Fan Club Finland on Facebookissa. Ari Mäenpään matkatoimisto toimii osoitteessa www.villa-ari.fi.

 

Leave a comment

Matka appelsiinien maahan, osa 1/4: Keltainen sukellusvene

1 pelikuva

Estadio de la Cerámica, vanhalta nimeltään el Madrigal. Tipu löysi henkisen kotinsa.

Hiki kihosi otsalle, korvista nousi kuvaannollinen höyry. Se oli kuitenkin ongelmista pienin. Auton etuosasta, molempien eturenkaiden tienoilta, nousi ihan oikeaa savua.

Koitin hiiata liian isoa ja liian kallista vuokra-Bemaria pakittamalla ylös pitkin jyrkkää, ja erittäin kapeaa, kourua, jonka alapäässä oli parkkihallin ovi — suljetun, yksityisen parkkihallin ovi. Luin opasteet väärin: olin ajavinani kaupan parkkiin. Liiasta optimismista rankaistiin ja kovaa.

Puiston poikki kävellyt herrasmies katsoi touhua hetken ja pysähtyi viittoilemaan ohjeita. “Huomaatko, että autostasi nousee savua?”.

Kiitti.

Yritys. Jumahdus. Parkkitutka huusi punaisena. Uusi yritys. Hiiaus hieman toiseen asentoon. Jumahdus.

Ei mikään futismatsi ole tämän arvoista, ajattelin, ja päätin, että pois on päästävä. Jos raapaisee auton etukulman betoniseinään, voi aina yrittää neuvotella. Onneksi olin ottanut ylimääräisen vahinkovakuutuksen kun sellaista vuokraamossa myytiin.

Suomalainen tietää, että ärräpäät auttavat. Ehkä muutkin voimasanat.

Nostin kytkintä, Bemari liikahti. Kirosin ääneen. Sentti sentiltä auto hiiautui taaksepäin. Moottorin murinan alta ei kuulunut, osuiko jokin johonkin vai ei.

Taivas tuli näkyviin peruutuspeilissä. Luiska oikeni. Näin sivupeileistä muut parkkipaikkaa etsivät.

Ajotietokone varoitti kuumana käyvästä moottorista. Kytkin kärysi edelleen.

Mielessäni möyrysivät manaukset, kiroukset ja helpotuksen huokaukset. Liityin takaisin Vila-Realin vanhassa keskustassa matelevaan autojonoon ja jatkoin epätoivoista parkkipaikan etsintää auto savuten.

 

2 appelsiinipuu

Näistä Valencian alue tunnetaan.

On melko tarkkaan vuosi siitä kun kävin viimeksi Espanjassa. 2,5 vuotta sitä edellisestä. Noin 4 vuotta nollapisteestä eli siitä kun minun ja Espanjan yhteinen ajanlasku alkoi.

Vietin kevään 2014 Madridissa silloisen puolisoni kanssa. Olin käynyt maassa pari kertaa ennenkin, mutta tämä keikka oli erilainen. Opintovapaareissun idea oli tehdä gradua, mutta futishuumalta oli vaikea välttyä. Kyseessähän oli kausi, jona Atlético voitti mestaruuden, Mestarien liigan finaalissa nähtiin Madridin derby ja Rayo Vallecano pelasi niin huiman kevätkauden, että se nousi sarjan hänniltä melkein Eurooppaan.

Madrid jätti jäljen: siitä tuli Lontoon ja Yorkshiren seuraksi kolmas ulkomaalainen kaupunki tai alue, johon tullessani tunnen tosiaan tulevani kotiin. Samalla jäi jano oppia lisää koko muusta Espanjasta.

Nyt olikin niin, että olin päättänyt matkustaa taas Espanjaan, mutta Madridilla ei ollut futismatkaajalle paljon tarjottavaa. Atlético ja Rayo, ykköskohteeni, pelasivat molemmat vieraissa. Reissun ajankohta taas oli muista syistä johtuen ennalta päätetty. Oli siis hyvä tilaisuus toteuttaa vähintään neljä vuotta, mutta osittain pidempäänkin, kytenyt suunnitelma vierailusta Valenciaan.

Otteluohjelma tuki suunnitelmaa: kaupungin molemmat seurat Levante ja Valencia pelasivat tänä viikonloppuna kotona, samoin Villarreal 50 kilometrin päässä. Kruununa kävi ilmi, että kanadalainen hevilegenda Anvil esiintyisi Madridissa juuri perjantai-iltana.

Palasia ei tarvinnut juuri järjestellä, ne loksahtelivat kohdalle omalla painollaan. Lensin Madridiin, katsoin keikan ja lähdin aamujunalla kohti Välimerta.

3 300kmh

Päivän lehdet mukaan ja AVEn kyydissä kolmeasataa kohti rannikkoa.

Kun hyppäsin lauantai-aamuna luotijunasta Valencian asemalla, vastassa oli kevään henkäys. Aurinko paistoi, ilma tuntui lämpimältä. Sääennuste lupasi seudulle jopa 21:tä astetta.

Tämä kelpaa, ajattelin. Riisuin takin ja nostin aurinkolasit silmilleni.

Kun tv-ohjelmat ja sitä kautta lopulliset pelipäivät ja -ajat oli julkistettu, kuvio oli lähes täydellinen. Villarreal—Girona pelattaisiin lauantaina kello 13, Levante—Espanyol sunnuntaina kello 12 ja Valencia—Betis sunnuntaina kello 20.45. Ainoa ongelma oli ehtiä Vila-Realin kaupunkiin yhdeksi. Siksi piti vuokrata auto.

Koitin ottaa Golfin, ne kun tuppaavat olemaan yleensä halpoja, mutta oli toinenkin syy. Oma autoni on Golf. Tiedän, mitkä sen ulottuvuudet ovat. Etenkin ulkomailla, jossa autoja on poikkeuksetta Suomea enemmän, on mukavaa hahmottaa, mistä tilasta mahtuu menemään ja mistä ei.

— Meillä ei nyt olekaan yhtään Golfia tässä, mutta saat sitten paremman, sanoi vuokrausfirman ystävällinen edustaja ja löi käteen Bemarin avaimet.

Okei…

Myönnettävä on: moottoritiellä ei harmittanut. Sen sijaan Vila-Realiin tullessa ja parkkipaikkaa etsiessä, saati ylipäätään vanhankaupungin kapeita kujia ajellessa, alkoi jännittää. Ja sitten tuli tuo parkkitaloepisodi.

Kun sain auton lopulta parkkiin noin kilometrin päähän stadionilta, kytkin edelleen käryten, kello oli puoli yksi. Sydän hakkasi, ja sitä paitsi olin matkassa pelkän Madridin Atochan asemalla syödyn aamiaisen voimin.

Hain lähikioskista pussillisen sipsejä, piipahdin fanikaupassa ja menin stadionille.

4 tipu

Hyörinää stadionin ulkopuolella hetki ennen kickoffia.

Reissun ensimmäiseksi peliksi osuikin varsinainen herkkupala. Villarreal, joka pelaa Javier Callejan johdolla taas hyvää kautta, pyrkii Eurooppa-liigaan.

Joukkueen kotikenttä El Madrigal tunnetaan nykyisin sponsorinimellä la Cerámica. Keramiikkateollisuus on noin 50 000 asukkaan Vila-Realin suurin työllistäjä. Stadion on aika omanlaisensa, ja juuri siksi niin mielenkiintoinen. Se on rakentunut parhaan futisperinteen mukaan keskelle kaupunkia. Tilaa ei juurikaan ole, siksi on pitänyt rakentaa ylöspäin. Katsomot ovat jyrkät.

Kapasiteetti on vajaat 25000. Tähän peliin paikalle saapui 14 540 katsojaa.

Vastassa oli Girona, joka Suomessa on tunnettu kai lähinnä Lotta Lepistön nykyisenä kotipaikkana, mutta kuin vaivihkaa katalonialaiskaupungista on kuoriutunut myös varsin varteenotettava futiskaupunki. Joukkue nousi Primeraan täksi kaudeksi ja on yllättänyt otteillaan kaikki. Säilymistaistelun sijaan se on kiinni samoissa europaikoissa kuin Villarreal, vain muutaman pisteen keltapaitojen perässä.

Niin sanottu kuuden pisteen ottelu siis.

Erityisseurannassa oli Villarrealin laituri Samu Castillejo, jota huhutaan vahvasti ensi kaudeksi Atléticoon. Muitakin mielenkiintoisia pelaajia oli. Oli Villarreal-kasvatti, laitapakki Mario Gaspar, joka osoittaa, että kyse ei ole pelkästään ostojoukkueesta. Ja tietenkin kolumbialaiskärki Carlos Bacca, joka pelaa tällä kaudella lainassa AC Milanista.

Sinänsä on sääli, että Villarreal oli myynyt ranskalaisen Cédric Bakambun helmikuussa Kiinaan, eikä pelkästään joukkueen maalinteon kannalta. Bacca-Bakambu oli kärkipari, joka herätti pelkoa ja innostusta jo pelkästään foneettisista syistä.

Gironan olin scoutannut huonommin, mutta yksi pelaajista oli ennakko-odotuksissa yli muiden: hyökkääjä Cristian Stuani. Gironan hyvä kausi kiteytyi Stuaniin, joka oli ennen Villarreal-peliä tehnyt sarjassa 13 maalia.

5 tunnelmakuva

Carlos Baccaa haetaan, taas kerran.

Pelin alku ei näyttänyt kotijoukkueen kannalta lupaavalta. Villarreal piti palloa, mutta sortui muutamankin kerran pahoihin pallonmenetyksiin omassa päässä, ja niinpä 16. minuutilla joukkue joutui tappiolle. Rodri syötti pallon omalta rangaistusalueelta suoraan Gironan Alex Granellin jalkaan. Granell pudotti pallon Borja Garcíalle, joka keskitti, ja Stuani puski vieraat johtoon.

Siinä olikin Villarrealilla ylämäkeä kiivettäväksi. Paikan päällä Girona näytti vielä paremmalta kuin tv:ssä: se puolusti tiiviisti ja hyvin, ja kun paikka tuli, vastahyökkäykset lähtivät usein vähintään kahden-kolmen pelaajan voimin. Mitä pidemmälle peli eteni, sitä vähemmän Villarreal tuntui löytävän keinoja tilanteen kääntämiseksi — etenkin kun Castillejo otettiin vaihtoon tunnin kohdalla.

Girona-veskari Bonolta vaadittiin tosin pari hyvää torjuntaa, kruununa huippupelastus Roberto Sorianon hirmuvetoon 69. Minuutilla.

80. minuutilla tuli viimeinen niitti, vastahyökkäyksestä toki. Maalintekijänä Anthony Lozano, joka sijoitti pallon boksin rajalta yläkulmaan ohi Villarrealin Sergio Asenjon. Villarrealin kehnohko vire jatkui.

6 pressi

Villarreal on esikuva, sanoi Girona-valmentaja Pablo Machín (keskellä).

Koska päivä oli mennyt miten oli, halusin pelin jälkeen lähinnä palata pikapikaa Valenciaan, palauttaa auton ja hankkiutua kämpille. Sitä ennen kävin kuitenkin kuuntelemassa valmentajien lehdistötilaisuudet.

— 40 pistettä oli päätavoitteemme, ja se on nyt saavutettu, sanoi Gironan valmentaja Pablo Machín.

— Tämä voitto oli myös symbolisesti hyvin tärkeä.

Aika lailla siihen riitti oma kielitaitoni. Myöhemmin netistä selvisi, mitä Machín oli tarkoittanut: sitä, että Villarrealin kaltainen pieni, hyvin menestyvä joukkue on se esikuva, jota Gironassakin ihaillaan ja jonka kaltaiseksi Machín haluaisi joukkueensa nousevan.

Kotijoukkueen Calleja oli pelin jälkeen vähemmän puhelias.

— Girona yllätti. Tiesin, että he ovat hyviä, mutta tänään he näyttivät olevansa todella vaarallisia, sanoi pettynyt Calleja.

That’s it ja ensi kertaan. Hyppäsin autoon, jonotin Burger Kingiin Girona-fanien kanssa, hain kämpille eväät Carrefourista ja suhailin takaisin Valenciaan. Kirjauduin hostelliin, vaihdoin vaatteet ja lähdin lenkillle.

Illan päätteeksi lähikulmilta löytyi mukava cerveceria, jossa kelpasi seurata illan Real Madrid—Getafe-peliä.

Elämä voitti. Oli aika suunnata ajatukset tulevaan supersunnuntaihin.

7 lopetuskuva

Tänne haluan vielä palata.

Mitä jäi käteen Vila-Realin reissusta ja Villarrealista?

Ainakin halu palata takaisin. Ei kuitenkaan niin, että ryysää vuokra-autolla kaupunkiin kiireellä ja ehtii peliin nippanappa syömättä ja juomatta. Sen sijaan futispäivä, jossa voisi kulkea paikallisjunalla edestakaisin Valenciasta, tutustua vähän kaupunkiin ja nautiskella rauhassa tunnelmasta, kuulostaisi oikeinkin hyvältä.

Stadion on mukava, joukkue pelaa hyvää futista ja yleisesti ottaen tunnelma ja meininki oli varsin ystävällisen tuntuista. Kaikesta häsellyksestä huolimatta suuhun jäi vahvasti sellainen maku, että Villarrealilla on futisturistille vielä paljon annettavaa.

8 anvil

Anvil oli perjantaina Madridissa timanttisen kova.

9 nou

Iltalenkillä bongattua: Nou Mestallan kesken jäänyt rakennustyömaa Valenciassa.