Ensimmäinen silmäys.
Próxima estación: Estadio Metropolitano.
Täpötäyden metrovaunun ovet avautuivat ja sisään tulvahti raitista ilmaa. Väkijoukko alkoi purkautua junasta laiturille, laiturilta portaisiin ja portaista ulos.
Portaiden päässä pilkotti Madridin harmaa taivas. Oli melkein marraskuun puoliväli, lämpötila noin 11 astetta ja minä matkalla ensimmäiseen otteluuni Atlético Madridin uudelle stadionille.
Pääsin portaat ylös ja ensimmäinen ajatus oli pitelemätön “wau”.
Paikka näytti hyvältä.
Olin suhtautunut Atléticon uuteen kotiin, Metropolitanoon, hieman skeptisesti. Olin Vicente Calderónin, epämukavan ja monin tavoin hankalan 1960-luvun tekeleen, kannattaja. Mutta myös: Vicente Calderónin, loistavan tunnelman stadionin, Atléticon nousut ja laskut nähneen, tyyliltään mielenkiintoisen ja arkkitehtuuriltaan kauniin stadionin kannattaja. Kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta sijainneen stadionin, jonka koko lähiympäristö huokui pelipäivinä Atléticoa ja sen punaista ja valkoista väriä.
Nyt olin tukalan metromatkan jälkeen Metropolitanolla ja uuden ihastuksen vallassa.
Edessä aukeni laaja betonitasanko karkki- ja auringonkukansiemenkojuineen, lauantai-iltapäivässä kirkkaana loistavat Atletin fanikaupan valot, edessä itse stadionin jyhkeä betoninen julkisivu.
Metron nihkeä tunnelma kääntyi yhtäkkiä pelipäivän fiilikseen, siihen, että täällähän tapahtuu.
Metropolitanolle oli annettava mahdollisuus.
Atléticolla on nyt olosuhteet kunnossa.
Google Maps kertoo, että Calderónilta Metropolitanolle on matkaa 18 kilometriä. Calderón sijaitsee keskustan lounaisreunalla, Metropolitano kaupungin koillisella äärilaidalla, lähellä Barajasin lentokenttää.
Atlético on pelannut uudella stadionillaan nyt reilun vuoden.
Koska en ollut itse vielä päässyt paikalle, kysäisin taannoin The Spanish Football Podcastin tyypeiltä, minkälaisia fiiliksiä muutto on herättänyt. (Sivuhuomio: tätä podcastia suosittelen lämpimästi La Ligan ystäville ja muillekin futiksesta kiinnostuneille.)
Vastaus oli kutakuinkin, että homma toimii nyt ihan hyvin, mutta pelipäivä on hyvin erilainen.
Tätä olin miettinyt itsekin. Kun Calderónille menessä iso osa katsojista saapui kävellen, Atleti-värejä saattoi nähdä La Latinan kaduilla aamusta asti. Stadionia lähestyessä kadut oli pantu kiinni ja kaikki lähialueen kuppilat puettu punavalkoiseen. Pelin jälkeen kansa hajaantui joka suuntaan niin, että stadionilta pois pääseminen oli helppoa, oli sitten lähdössä metrolla johonkin tai kävelemässä takaisin keskustaan.
Metropolitanolla tilanne on keikahtanut päälaelleen, kun stadion on asuinalueen reunalla, aivan toisella puolella kaupunkia, melkein keskellä-ei-mitään. Minkälainen mahtaisi olla pelipäivän tapahtuma vanhaan verrattuna?
Olin paikalla reilua tuntia ennen pelin alkua. Ihmiset kokoontuivat paikalle metrollinen kerrallaan. Tulin itse suoraan stadionin pysäkille enkä tiedä, minkälainen meininki oli lähialueen pubeissa. Hyvinpä väki kuitenkin löysi paikalle; yleisöä Athletic Bilbaota vastaan oli virallisen laskennan mukaan 59 321. Tunnelmaa voisi kuvailla klassiseen tapaan odottavaksi väen kokoontuessa hiljalleen paikalle illan ottelua varten.
Kävin fanikaupassa, jonotin pizzapalan ja menin sisään.
Poika ei ehtinyt pelata täällä.
Heti sisään päästyä oli selvää, että Metropolitanolla pätevät kaikki uuden, modernin stadionin hyvät puolet. Tilaa on reilusti. Käytävillä mahtuu kulkemaan, katsomosta näkymä on erinomainen. Kaikki on valtavan isoa, jopa tekniset alueet kentän ja vaihtopenkkien välissä.
Diego Simeone se siellä huuteli omilleen melkein kymmenen metrin päässä vaihtoalueella istuvista vaihtopelaajista ja taustajoukoistaan.
Paikkani oli keskellä päädyn yläkatsomossa, mistä ei kylläkään nähnyt yksityiskohtia, mutta pelin kokonaisuuden mainiosti. Voin kuvitella, että huonoja paikkoja stadionilla ei ole ollenkaan.
Ja ennen kaikkea: olihan stadion todella vaikuttava. Ei ihan Bernabéu-luokan vaikuttava, mutta kuitenkin.
Kertakaikkiaan upea paikka.
Perinteinen turistikuva.
Koska Ahleticin seuraaminen on itselläni jäänyt viime aikoina heikommalle, olin kysynyt peliin tärpit kovimmalta tuntemaltani Athletic-asiantuntijalta @annariitalta. “Jos Aduriz pelaa, kannattaa katsoa, miten hän hiipii oikeaan aikaan ja paikkaan niin, ettei kukaan tajua”, hän evästi. Vanhalla iällä kukkaan puhjennut Aduriz oli ikävä kyllä penkillä koko illan, omistakin toiveistani huolimatta.
— (Iñaki) Williamsista on puolestaan sanottu, että hän on La Ligan nopein poika. Pitänee paikkansa edelleen, Anna jatkoi.
Williams teki Atletia vastaan kaksi maalia, toisen karattuaan riiston jälkeen karkumatkalle. Hyvä poika, sanoisi Pasi Rautiainenkin.
Yleisesti ottaen yksityiskohtien tai yksittäisten pelaajien seuraaminen jäi päädystä käsin kuitenkin vähiin. Sen rekisteröin, että viimeksi helmikuussa liigamaalin tehnyt Diego Costa jäi tässäkin pelissä varjoon. Costa joutui tauolla Vitolon korvaamaksi.
Peli meni jotenkin näin: Atleti piti palloa, muttei saanut aikaan paljon mitään.
Hyökkäyspeli meni jotenkin pakottamiseksi ja väkisin puskemiseksi. Kun Athletic palasi nopeasti puolustamaan ja oli alhaalla äkkiä 6-7-8 miehen voimin, Atléticolta puuttui sille joskus ominainen nopeus, jolla olisi voinut päästä iskemään ennen kuin edessä oli lihamuuri.
Tauolle mentiin Athleticin 0—1-johdossa Williamsin tuikattua kimmokepallon sisään.
Metropolitano neljällä sanalla: iso, tilava, toimiva, kaukana.
Turhautuminen huokui kotiyleisöstä. Frente Atléticon porukka toisessa päädyssä piti meteliä lakkaamatta, mutta muissa katsomoissa ihmiset seurailivat peliä omassa rauhassaan. Yleisö innostui pitämään ääntä vain muutamaan otteeseen.
Sellainen hetki oli Thomas Parteyn tasoituksen jälkeen tunnin kohdalla. Partey toi Atletin tasoihin komealla kaukovedollaan tunnin jälkeen.
Tässä kohtaa on muistutettava, ettei Calderónillakaan aina ollut mikään maailmanlopun meininki. Normipelissäkin sen tunnelma kohosi kuitenkin useimmiten monen muun stadionin yli. Metropolitano on ehkä pykälän liian iso sellaiseen, vaikka täynnä olisikin.
Williams kuittasi Parteyn tasoituksen äkkiä. 64 minuuttia ja 1—2. Yleisö turhautui taas.
Sitten Atlético teki atléticot. 80. minuutilla Rodri puski kulmasta tilanteen 2—2:een. Erikoistilanteissahan Simeonen Atleti on usein ollut kova. Välissä Bilbaon ex-atleti Raúl García sai isot aplodit tullessaan vaihdosta kentälle.
Sitten konkaritoppari Diego Godín teki lisäajalla voittomaalin. Tuomari vihelsi Athleticille paitsiovaparin, päätti tarkastaa tilanteen VAR:in kautta ja hyväksyi maalin. Seven Nation Army soi. Yleisön mökä antoi makua siitä, minkälaista Metropolitanolla saattaisi olla el derbissä tai isossa Mestarien liigan pelissä.
Viimeinen minuutti pelailtiin alta pois ja Atlético oli kolmea pistettä rikkaampi.
Godin oli maalinteossa, koska hän oli loukannut itseään. Toppari ei kuitenkaan voinut tulla vaihtoon, koska Atleti oli käyttänyt kaikki vaihtonsa.
— On vaikea päättää, mitä tehdä liikuntakyvyttömän vastustajan kanssa. Määrätäänkö hänelle vartija? Ei, annetaan olla rauhassa, Diego Simeone veisteli pelin jälkeen.
Simeone kiitteli Metropolitanon yleisöä. Kun joukkue tarvitsi voimaa takaa-ajoonsa, yleisö syttyi, hän sanoi.
— Metropolitano oli tänään mahtava.
Historia ja nykyisyys.
Päätin kävellä sateesta huolimatta parin kilometrin päähän Las Rosasin metroasemalle, josta pääsisi keskustaan nopeasti ja ilman vaihtoja ja pelinjälkeistä ruuhkaa. Paluumatkalla mietin koko tätä stadionkuviota.
Atlético on muuttunut, se on selvää. Kun se muutti Metropolitanolle, koko seura muuttui tavallaan toiseksi.
Metropolitano on televisio- ja Mestarien liiga -ajan upea stadion Mestarien liiga -ajan seuralle. Se on toimiva, iso, sykähdyttävä ja tuottaa rutosti rahaa.
Seuran muutos ei kuitenkaan tapahtunut vain sillä hetkellä kuin sen kotikenttä vaihtui.
Pitää muistaa, että Atlético ei ole enää vähään aikaan ollut pelkkä sympaattinen kengännauhabudjetilla koottu altavastaaja, jonka Diego Simeone on piiskannut kultaisella kosketuksellaan maailman huipulle. Kiinalaisella rahalla ja Mestarien liigan tuotoilla seura on jo aikaa sitten kivunnut oikeasti isojen joukkoon. Sillä on varaa maksaa sekä isoja palkkoja että siirtosummia. Calderónin ajat, isä-Pedrot, putoamiset ja nousut, vanhat mestaruudet, ovat nyt oikeasti historiaa. Atlético on eurooppalainen suurseura muiden joukossa.
Tämän kehityksen Estadio Metropolitano huipentaa. Sen ansiosta seura voi hankkia entistä parempia ja kalliimpia pelaajia. Uusia tähtiä loistamaan Madridin jalkapallotaivaalle. Uusia esikuvia futiskärpäsen puremien lasten lisäksi sille kasvavalle futisturistien joukolle, joka matkustaa Atléticon peleihin Euroopasta ja ympäri koko maailmaa.
Samalla Metropolitano vahvistaa Atléticoa niin, että se entistä todennäköisemmin pysyy huipulla sittenkin kun El Cholo Simeone sen joskus jättää. 30 vuoden päästä Calderón on meidän huru-ukkojen ja futisromantikkojen muisto. Uusi sukupolvi kasvaa Metropolitanolla, ja kai ihan hyvä niin.
Atlético on uuteen aikaan astuessaan menettänyt itsestään aika paljon, mutta jos toivoo seuralle hyvää — ja minähän toivon — Metropolitano on juuri se, mitä se on kaivannut.
Pelin aikana syksy saapui Madridiin.
Jälkikirjoitus:
Kun asuin Madridissa kevään 2014, Metropolitanon rakennustyöt olivat alkaneet. Kävin silloin katselemassa, miltä lähiseuduilla näytti. Blogipostaus siitä löytyy tämän linkin takaa. Maisema on reilussa neljässä vuodessa totisesti muuttunut.
Atlético—Athletic pelattiin lauantaina. Sunnuntaina ennen Rayon peliä piti käydä heitttämässä jäähyväiset Calderónille.
Mania Fútbol 