2 Comments

Once in a lifetime (eli näin saateltiin Huddersfield Valioliigan porteilta Valioliigaan)

DSC_6379

Tässäpä juhlitaan nousua ylimmälle sarjatasolle!

On kahdenlaisia voittoja.

Niitä woop woop bang bang -tyyppisiä, jolloin riemu on rajaton ja joiden jälkeen omistaa koko maailman ja kaikki on mahdollista. Ja sitten on niitä, joita fiilistelee myöhemmin kesäiltana järvimaisemaa tai nuotion loimua laatuoluen kanssa katsellessaan ja miettii rauhakseen, että tuollaistakin on päässyt kokemaan.

Tämä oli näitä jälkimmäisiä.

Huddersfield oli voittanut karsintafinaalin ja noussut Valioliigaan. Olin paikalla, once in a lifetime -juttuja. Mieletöntä, kerta kaikkiaan mieletöntä.

Ja silti jännällä tavalla ihan mielettömän vastakohta.

Tässä raportti.

DSC_6332

Seutula jää taakse, Gatwick kutsuu.

Kello oli 5.30 ja aurinko paistoi jo ikkunasta sisään. Heräsin alakerrasta kuuluvaan älämölöön. Kaveripariskunnan kohta vuoden täyttävällä esikoisella oli nälkä, kiukku, paha olla tai kaikkea näistä kolmesta. Poikaparka oli flunssassa, ja sen kuuli koko talo.

Sitten havahduin toiseen todellisuuteen. Nimittäin siihen, että Huddersfield oli totta tosiaan juuri noussut Valioliigaan.

Tähän sitä oltiin tultu.

Edellispäivä oli ollut, voisiko sanoa, kummallinen. Pitkä. Antoisa. Ja sitten ihan erilainen kuin ajattelin.

Olin herännyt puoli kuudelta, lähtenyt aamulennolla Lontooseen, bongannut ensimmäiset fanipaidat Gatwickissä, heittänyt kamat kaverin kämpille Islingtoniin ja suhannut sitten poikittain Lontoon halki samaisen kaverin kanssa Wembleylle. Stadionilla oltiin hyvissä ajoin, pari tuntia ennen peliä. Ruokailu, Tescosta haettu hätävaralounas: kolmioleipiä, hedelmiä pienessä muovirasiassa ja, Englannissa kun oltiin, sipsejä.

Tunnelman aistimista. Stadionille kerääntyvien väkijoukkojen katselua. Moninkertaisten turvatarkastusten läpi kulkemista.

Ja sitten peli, jossa ei oikein tapahtunut mitään, mutta tapahtui kuitenkin, ja lopussa juhlittiin.

stockport

Stockportin Edgeley Park pelin jälkeen.

kiddy

Kakkosliigan meininkiä Kidderminsterissä.

Lentokoneessa olin miettinyt menneitä. Tämä on se pakollinen “minä jo ennen kuin muut” -osio, koittakaa kestää.

Mietin, että aika kauas on tultu siitä, kun olin Stockportissa katsomassa peliä, jossa varmistui Huddersfieldin putoaminen nykyiseen Kakkosliigaan. Ja siitä kun seuraavalla kaudella ohjelmassa oli Kidderminster away.

Tai siitä kun syksyllä 2005 pelattiin Ykkösliigaa vieraissa Bournemouthia vastaan. Siitä tosin vielä pidemmälle on päässyt Bournemouth.

Jossain vaiheessa tuntui, että Huddersfieldillä on tasan yksi tie, ja se vie alaspäin. Nyt oltiin kuitenkin menossa ihan eri suuntaan, korkeimmalle tasolle.

Tuumin että jos nousu tulee, ensi kaudella koittaa hetki, jolloin olen nähnyt pelejä kaikilla neljällä korkeimmalla sarjatasolla. Sitä voinee pitää jo jonkinlaisena saavutuksena — vaikka siitä Kakkosliigasta ei olisi ollut niin väliksi.

DSC_6344

Huddersfield oli myynyt peliin vajaat 39 000 lippua. Kuva stadionilta Wembley Waylle kaksi tuntia ennen pelin alkua.

Kun peli nyt Wembleyllä alkoi, yhdestä unelmasta oli tullut jo totta. Huddersfield oli päässyt finaaliin ja olin saanut hieman tuurillakin kaikki käytännön järjestelyt hoidettua. Tästä olen lyhyellä varoitusajalla vapaat myöntäneelle pomolleni ihan valtavan kiitollinen.

Lippujen saaminen oli helppoa, olihan kausikorttilaisten ostokiintiö neljä lippua per kortti. Helmikuun blogeissa mainittu Robert hoiti tiketit minulle ja Aussi-Timille, joka oli altistunut Huddersfieldille useaan otteeseen siitä lähtien kun satuimme Sheffieldiin vaihtareiksi keväällä 2005.

Huddersfieldin faneille oli myyty peliin noin 39 000 lippua, Readingille hieman vähemmän. Virallinen yleisömäärä oli noin 76 000. Se oli samalla isoin yleisö, jonka osana olen (tähän asti) ollut, ja ensimmäinen peli Wembleyllä.

Olin käynyt stadionkierroksella vuosia aikaisemmin ja haaveillut peliin, mihin tahansa peliin, pääsemisestä siitä lähtien. Enpä uskaltanut unelmoida siitä, että ensimmäinen olisi oman joukkueen peli, vieläpä tällaisin panoksin.

Wembley Waytä pitkin kävellessä koitin kuvitella mielessäni vanhan stadionin kaksoistornit. Vuoden 1966, tarkkaan seuratut EM-kisat 1996, Neil Warnockin luotsaaman Huddersfieldin nousukarsintafinaalin vuonna 1995, sen jonka voitolla seura nousi silloiseen 1. Divisioonaan eli nykyiseen Championshipiin. Myös monet stadionilla järjestetyt, tallenteilta moneen kertaan katsotut keikat Live Aidista ja Freddie Mercuryn muistokonsertista Genesiksen -86-hurmokseen.

Stadion voi olla uusi, mutta paikka itsessään täynnä historiaa. Oli aika siistiä päästä itse pieneksi osaksi tätä pitkää jatkumoa.

mcr1

Old Traffordin Hudds-pääty keväällä 2011.

mcr2

Who ate all the pies? (2011)

Huddsin playoffhistoria on hyvä.

Tällainen:

1995 nousu silloiseen 1. divisioonaan Wembleyllä. 2004 nousu kolmosesta nykyiseen Ykkösliigaan Cardiffissa. 2012 nousu Ykkösliigasta Championshipiin Wembleyllä.

Ainoat nousukarsintaepäonnistumiset ovat Ykkösliigan ajalta vuosina 2009—10 ja 10—11. Ensimmäisellä kaudella vauhti loppui välierissä, toisella Peterborough oli parempi Old Traffordilla pelatussa finaalissa.

Nyt panoksena oli paikka Valioliigassa, ja halusin olla paikalla, oli tulos mikä tahansa.

Manchesterissä olin, ja päällimmäinen fiilis viikonlopusta on se, että oli hyvä reissu, vaikka nousu jäi saamatta. Se on paljolti totta, mutta osittain itsepetosta.

Hyvä reissu tästäkin tulisi. Kävi miten kävi.

DSC_6367

Reading pelasi omissa sinivalkoisissaan, Huddersfield onnea tuovassa (karmeassa) neonkeltaisessa.

Itse peliltä ei voinut odottaa ihmeitä. Hudds oli ollut väsynyt jo pitkään, ja sarjan viimeiset kymmenkunta kierrosta menivät joukkueelta miten sattuu. Oli selvästi nähtävissä, että eväät alkoi olla syöty. Toisaalta isot finaalit ovat muutenkin usein tylsiä. Pelataan varman päälle, ei oteta riskejä. Futisteoreettisesti siitä voi seurata upeita matseja, mutta viihdyttävyyden kannalta on niin ja näin.

Niin kävi tälläkin kertaa. Vastakkain oli kaksi pitkän kauden uuvuttamaa joukkuetta, jotka eivät halunneet ainakaan antaa vastustajalle mitään helppoja. Nollanolla ei ollut yllätystulos varsinaisen peliajan saati jatkoajan jälkeen, vaikka muutama paikka oli molemmilla. Chelsea-laina Izzy Brownilla oli avausjaksolla edessään peräti tyhjä maali, mutta nuorukainen oli puoli askelta jäljessä ja ohjaus meni ohi.

Sellaista se on lähes huipputasollakin.

Pelillisesti Wembleyn Huddersfield oli tässä ottelussa kaukana siitä, jonka näin helmikuussa voittavan ensin Brightonin ja sitten Leedsin kotona (niistä peleistä juttua edellisissä postauksissa täällä ja täällä). Eikä se toki sinänsä ole ihme, sen reissun Terriers oli parasta mitä olen ikinä nähnyt.

Mutta nyt pelattiinkin tuloksesta. Tilanne oli eri, ja sen huomasi. Hermostutti niin paljon, että itse pelistä en pystynyt nauttimaan oikein missään vaiheessa.

Kello tikitti, peli junnasi paikallaan.

Merkintöjä muistikirjasta:

Jatkoajalle. Menee hermoon tämä. On our way -laulut puuttuvat katsomosta kokonaan.

110 minuuttia pelattu. Jännittynyt tunnelma.

114 minuuttia. Olisipa Kouvolan lakua.

Pieni uuvahdus hiipi puseroon kentällä ja katsomossa. Sitten tuli 120 minuuttia täyteen ja alkoi taas tapahtua.

DSC_6385

Rankkarikisan jälkeisessä kuvassa näkyy, missä meni fanien jakolinja.

Rankkareiden alkaessa oli silti suhteellisen hyvä fiilis. Liverpoolista lainassa oleva veskari Danny Ward oli ollut välierässä Sheffield Wednesdayä vastaan pilkuissa niin hyvä, että luotin Huddsin saavan siitä pienen yliotteen. Kuten kävikin: Ward torjui ratkaisevan pilkun ja sitten Christopher Schindler ampui omamme sisään.

On turha väittää muuta: se hetki oli upea. Se energia, joka Huddersfieldin päädyssä räjähti ilmoille, oli jotain ihan hurjaa. Halattiin tutut ja tuntemattomat, iloittiin, juhlittiin, huudettiin. Suoraa huutoa. Kohdistamatonta, alkukantaista mölinää.

We are Premier league, we are Premier league!

Sitten iski Wembley ja pilasi kaiken.

Heti Schindlerin pilkun jälkeen: jumps jumps jumps.

Jumps jumps.

Jumps jömps jumps jumps.

Musiikki jumputtaa. Eipä paljon fanien laululle jää tilaa.

Kaikki oli niin käsikirjoitettua, ettei millekään spontaanille jäänyt vähääkään tilaa. Pahinta oli musiikki. Jos katsomossa on lähes 40 000 fania, heistä lähtisi ääntä. Kun vaan annettaisiin tilaisuus.

We’re Yorkshire?

On our way?

Huddersfield, Huddersfield?

Der-der-der, Michael Hefele?

Jumps jumps. Turha toivo. Hissihöttö täytti koko Wembleyn ilmatilan niin, että oli ihan turha viritellä mitään satunnaisia huutoja isompaa.

Kun rankut oli ammuttu, joukkue poseerannut pokaalin kanssa ja me kuunneltu aikamme stadionin ämyreistä vyöryvää äänisaastetta, oli päällimmäisenä yksi ajatus.

Että mitäs nyt?

Siinä sitten katseltiin meininkiä vähän hämmentyneinä, minä, Aussi-Tim ja ne 39 000 muuta. Alhaalla kentän tasolla oli bileet, pelaajat juhlivat pokaalin kanssa, alakatsomo kannusti, me taputimme kohteliaisuudesta musiikin tahtiin kun emme muutakaan keksineet.

Ero helmikuun voittojen jälkeisiin aitoihin juhliin oli aikamoinen.

Että kiitti vaan, Wembley.

DSC_6394

Hudds-fanit matkalla metroasemalle. See you next season, sanoo valotaulu. Täällä pelataan ensi kauden Tottenham-vierasmatsit.

Ajatus suoraan kämpille lähtemisestä sopi ihan hyvin, monestakin syystä.

Matkatunteja alkoi olla takana aika paljon. Iso osa yleisöstä oli muutenkin lähdössä, kun 85 bussin kolonna starttasi paluumatkalle kohti Huddersfieldiä. Kaveria odotti kotona kipeä yksivuotias, ja hän itse oli menossa seuraavaksi aamuksi töihin ensi kertaa 6 viikon isyysvapaan jälkeen.

Manchesterin viikon takaisen terrori-iskun jälkeen oli vähän sellainenkin fiilis, että isossa väkijoukossa ei huvita ihan hirveästi jäädä hengailemaan.

Hurjia juhlia ei siis ollut.

Kaverin kämpillä kirjauduin wifiin ja aloin selata viestejä. Onnitteluja (kiitos! Niistä jokainen lämmitti mieltä, uskokaa pois), rankkarikisan myötäjännitystä, arveluja siitä, että nyt on bileet.

Olisittepa vaan tienneet! Nämä nousubileet oli tehty kasvischilistä, Bundesliigan putoamiskarsinnasta ja venyttelystä olohuoneen lattialla. Ja siitä pikku hiljaa kirkastuvasta ajatuksesta, että tässä oltiin ihan tosissaan noustu.

DSC_6398

Tiistaiaamu, tv ja teekuppi.

Seuraavana aamuna, pojan rauhoituttua, katselin highlightseja ja haastatteluja. David Wagner sanoi, että oli ollut ihan varma, ettei putoamisesta ole huolta, mutta myönsi suoraan, ettei uskonut nousuun. Ei varmaan kovin moni muukaan. Sitä on urheilu parhaimmillaan. “Olette jo sankareita, mutta nyt teistä voi tulla legendoja”, oli Wagner psyykannut omiaan ennen peliä, ja niinhän siinä kävi. Tästä kaudesta tuli sukupolvikokemus.

Ei ollut krapulaa. Ryystin teetä (maidolla), mutustin toastia, katselin ottelun kohokohtia. Ymmärsin, miksi stadionilla kaikki oli mennyt kuten meni: tv:ssä kaikki näytti hemmetin hyvältä. Ihan erilaiselta kuin paikan päällä. Kylmät väreet hiipivät niskavilloihin pelaajien ja fanien juhlintaa katsoessa.

Tapahtuman suuruus alkoi valjeta vielä vähän eri tavalla.

Läksin liikkeelle, kävin kahvilla Lontoossa asuvan kaverin kanssa, pyörin kaupungilla, hain kamat, lounastin Victorian Wetherspoonissa, ajoin junalla Gatwickiin.

Matkalla mietin, mikä muuttuu. Monikin asia tietysti.

Tulee näkyvyyttä ja huomiota. Tulee paljon enemmän tilaisuuksia nähdä omaa joukkuetta tv:ssä. Siinä ilo, josta maksan Viasatille mieluusti kolmekymppiä kuussa. Tulee säilymistaistelu, ehkä pari nimekästä pelaajaa, mahdollisuus suunnitella muita seuroja kannattavien kavereiden kanssa Palace- tai Arsenal-vierasmatseja. Faneille uusia stadioneita kierrettäväksi, onhan viime pääsarjakaudesta aikaa 45 vuotta.

Hyviä juttuja.

Tulee eteen se elämän realiteetti, että joudun antamaan Fantasy Premierissä kavereille tasoitusta, kun 3 omaa pelaajaa pitää saada koko ajan joukkueeseen.

Tulee luultavasti uusia seuraajia, symppaajia ja kannattajia. Sekin on hyvä. Tämä on ihan hyvä seura tykättäväksi, vaikka pelillisesti aika ailahtelevainen.

Huddersfieldin fanipohja on jo laajentunut lyhyessä ajassa aika paljon. Meitä suomalaisia oli Wembleyllä ainakin kolme, ja niistä kahdesta muusta toinen on ollut varsin aktiivinen siinä, että Pohjoismaiden Terriers-fanit ovat järjestäytyneet. Nordic Terriers -Facebook-ryhmässä on tällä hetkellä yli 40 jäsentä ja on helppo veikata, että tästä se lähtee kasvuun.

Ja sitten tulee rahaa, mutta sitä myös menee. Joka paikassa puhuttiin taas 170 miljoonan pelistä, ja ärsyynnyin siitä yhtä paljon kuin aiempinakin vuosina. Kaikkihan on suhteellista. Tulkoon 170 miljoonaa, jos muilla on vielä enemmän.

Ei tässä ole kyse rahasta vaan unelmista, siitä mikä on urheilusta olennaisinta: mahdollisuudesta kokeilla, miten ylös voi päästä. Miten pitkälle voi kehittyä. Mitä saa kokea.

Näitä unelmia Huddersfieldin joukkue ja sen fanit ovat jahdanneet tällä kaudella, ja ensi kaudella sama saa jatkua ihan uudessa mittakaavassa.

Unelmien jahtausta, kirkkaita valoja. Hyviä, hyviä juttuja.

DSC_6369

Vieköhän näiden kahden tie ensi kaudella Selhurst Parkin tai Emiratesin vieraskatsomoon?

Urheilussa tupataan sanoa, että voiton hetkellä juhlitaan, mutta sitten katsotaan taas eteenpäin.

Katson eteenpäin.

Valioliigan otteluohjelma julkaistaan 14. kesäkuuta.

DSC_6341

Agenttinne ajan hermolla: Aussi-Tim (vasemmalla) ja allekirjoittanut.

Leave a comment

Tarinoita Orientista

Brisbane Road, nykyinen Matchroom Stadium.

Brisbane Road, nykyinen Matchroom Stadium.

Käväisin talvilomalla Lontoossa. Reissuun mahtui Championshipin peli Fulham—Blackburn (2—2), mutta myös parin stadionin ympärillä norkoilua.

Toinen stadionkohteistani oli Boleyn Ground, jota puretaan parhaillaan. Kuvaraportti West Hamin entisen kotikentän tilasta löytyy tästä:

Kuvaraportti: Farewell to Boleyn

Toinen kohteeni oli samalla suunnalla sijaitseva Leyton Orientin Brisbane Road, jossa olen käynyt katsomassa pelejä useampaankin otteeseen. Se oli ajankohtainen paikka siksi, että Leyton Orient itse on niin pahoissa talousongelmissa, että pahimmassa tapauksessa koko seuraa uhkaa alasajo.

Orientista irtosi blogiin lopulta kaksi tarinaa. Toinen seuran tilanteesta ja tulevaisuudesta ja toinen, esseetyyppinen pohdiskelma, jalkapalloseuran ongelmista sosiaalisena kriisinä ja niiden suhteesta talouteen.

Tässä siis loput Lontoon-reissun saldosta:

Orient Express: Juna joka suistui raiteilta

Essee: Hyvä kello kauas kaikuu (ja muutamia sanoja jalkapallo- ja bisneskulttuureista)

P.S. Leyton Orientista kiinnostuneiden kannattaa lukea myös Urheilusanomien Eero Laurilan juttu seuran ongelmista. Se näyttää löytyvän ainakin Helsingin Sanomien sivuilta. Kävi niin, että oltiin samoilla apajilla liki samaan aikaan. Vaan eipä anneta sen estää näiden juttujen julkaisemista!

Leave a comment

Orient Express: Juna joka suistui raiteilta

Leytonin metroasema Central linella.

Leytonin metroasema Central linella.

Kun hyppää Lontoossa metroon ja lähtee kohti itää, kulkee monenlaisten paikkojen ohi. Jos lähtee Central linella keskustasta, voi päästä Oxford Streetille, Sohoon, St. Paulin katedraalille — ja sen kohdalla Thamesin ylittävälle Millennium Bridgelle, Love Actuallystäkin tutulle kävelysillalle.

Kun jatkaa keskustasta ulos, saapuu ennen pitkää Stratfordiin, Lontoon itäiseen lähiöön, jota on ehostettu, ja ehostetaan yhä, miljoonilla ja taas miljoonilla punnilla. Rahankäyttö näkyy: Stratfordissa kaikki kiiltää. Löytyy tuliterä ostoskeskus, Olympiastadion ja uimakeskus. Hyvät liikenneyhteydet joka suuntaan.

Ja kun jatkaa Stratfordista vielä pysäkin verran eteenpäin, saapuu Leytoniin — ja tulee ihan eri maailmaan. Yht’äkkiä ollaan kaupungista niin kaukana, että metrokin kulkee maan päällä. Stratfordin uudet tornitalot sädehtivät horisontissa, mutta Leytonin metroasemalla maali hilseilee. Vastaantulijat eivät ole bisnesmiehiä tai turisteja vaan tavallisia lontoolaisia duunareita. Pääkadun varressa ei ole hipsteripubeja vaan partureita ja pieniä kioskeja.

Täällä asuu Leyton Orient, ainakin vielä hetken. Vuonna 1881 alun perin perustettu seura on nimittäin menossa konkurssiin. Tai menossa ja menossa. Ainakin sitä on haettu konkurssiin. Ja tämän seuran pelastamiseksi sen fanit nyt kampanjoivat.

Tässä on Brisbane Roadin päätykatsomo, vaikkei sitä heti uskoisi. Asuinkerrostalot on rakennettu stadionia reunustamaan sen eri katsomoja uusittaessa.

Tässä on Brisbane Roadin päätykatsomo, vaikkei sitä heti uskoisi. Asuinkerrostalot on rakennettu stadionia reunustamaan sen eri katsomoja uusittaessa.

Lienee syytä ottaa pikakertaus siitä, mitä Leyton Orientille on viime vuosina tapahtunut ja miksi se taistelee nyt hengestään. Käänteitä on ollut viime aikoina niin paljon, että perässä pysyminen on ollut vaikeaa.

Vuonna 2014 seuran lähes 20 vuotta omistanut nyrkkeilymoguli Barry Hearn halusi myydä sen eteenpäin. Hearn, joka omistaa edelleen Brisbane Road -stadionin (joka on nykyisin virallisesti Matchroom Stadium), oli kehittänyt seuraa pikku hiljaa sen omilla ehdoilla eteenpäin. Nyt Hearn totesi, että omat paukut eivät enää riitä. Hän vakuutti etsivänsä ostajan, joka voi jatkaa Orientin nousua.

Leyton Orientin asiat olivat kaiken kaikkiaan aika hyvin. Takana oli hyvä kausi Ykkösliigassa: Orient oli päässyt nousukarsintaan ja hävinnyt finaalin vasta rankkareilla. Voisi sanoa, että paikka Championshipissä oli potkun päässä. Talouskin oli tasapainossa, vaikka rahaa ei ollut tuhlattavaksi asti.

Ticket holders only.

Ticket holders only.

Omistaja löytyi Italiasta. Jätebisneksessä rikastunut Francesco Becchetti, joka halusi mukaan brittifutikseen, vakuutti Hearnin halustaan ja kyvystään. Seura vaihtoi omistajaa 4 miljoonalla punnalla, Becchetti maalasi tulevaisuudesta ruusuisia kuvia ja kaikki näytti hyvältä.

Hetken.

Pian alkoi sellainen hulabaloo, ettei Leytonissa lie moista nähty. Managereja tuli ja meni kuin Leedsissä pahimmillaan. Joukkuetta kasattiin miten sattuu. Leyton Orientista puuhattiin tosi-tv-sarjaa Italian televisioon.

Esimerkiksi the Guardian kertoi viime syksynä, miten edustusjoukkueeseen oli värvätty pelaajia jopa 10 000 punnan viikkopalkalla, kun nousukarsintaan yltäneen joukkueen palkat liikkuivat enimmilläänkin parin tuhannen punnan tietämissä. Siihen aikaan urheilujohtajana oli italialainen ex-puolustaja Mauro Milanese, joka joutui sittemmin oikeuteen epäilyttävien agenttiyhteyksiensä vuoksi.

Kentällä alkoi välitön luisu alaspäin. Ensimmäisellä Becchettin kaudella Orient oli toiseksi viimeinen ja putosi Kakkosliigaan. Seuraavana vuonna tuli kunniakas kahdeksas sija, mutta viime syksynä syöksykierre jatkui.

DSCF2817

Vaikka peli ei kulje, katsojia on käynyt tälläkin kaudella mukavasti.

Becchetti menetti kiinnostuksensa ja lakkasi satsaamasta. Orient jäi oman onnensa nojaan. Kallispalkkaisemmat pelaajat, Becchettin hankkimat, myytiin sinne, mistä ottajia löytyi. Korvaajat haettiin omista junioreista.

Tällä hetkellä Leyton Orient on Kakkosliigassa viimeisenä. Viime kierrosten tulokset eivät paljon mairittele. 3—0-tappio Crawleylle, 4—1 Doncasterille, 5—0 Accrington Stanleyn vieraana.

Putoaminen Jalkapalloliigasta on jo käytännössä varmaa.

— Näin se on, myöntää seuran pelastamiseksi perustetun Leyton Orient Fans’ Trustin (LOFT) varapuheenjohtaja ja puhemies Tom Davies.

— Tämä on tietysti epäreilua (manageri) Danny Webbiä ja hänen nuorta joukkuettaan kohtaan. Lahjakkuuksia riittää, mutta paikka on liian kova.

Tämän lähemmäs katsomoita ei tällä kertaa päässyt.

Tämän lähemmäs katsomoita ei tällä kertaa päässyt.

Säilyminen on tosin tällä hetkellä fanien huolista pienin.

Maaliskuun alussa verottaja haki Orientia konkurssiin maksamattomien verojen vuoksi. Becchetti maksoi tiettävästi noin 250 000 punnan verovelan viime hetkellä, ja konkurssihakemusta lykättiin kesäkuulle. Lisäksi seura tiedotti, että Becchetti on luvannut sijoittaa noin miljoonan velkojen lyhentämiseen.

Se antoi hengähdystauon, muttei ratkaissut seuran tulevaisuutta. Ongelma on se, että Becchetti vaikuttaa menettäneensä kiinnostuksensa koko seuraan. Hän on vajaan kolmen vuoden aikana kyllä rahoittanut sen toimintaa, mutta koska suunta on ollut aivan toinen kuin Becchetti olisi toivonut, hän väänsi rahahanat kiinni aiemmin tänä vuonna. Siihenkin asti rahoitus oli ollut Becchettin itse seuralle myöntämää lainaa.

Tappioidensa kattamiseksi italialainen ei kuitenkaan halua myydä Orientia halvemmalla kuin sillä neljällä miljoonalla, jolla hän sen Hearnilta aikanaan osti.

— Verovelan maksaminen oli hyvä asia, totta kai. Kaiken kaikkiaan se ei kuitenkaan selvitä tilannetta yhtään. Jos Becchettillä on sijoittaa miljoona, niin miksei hän tehnyt sitä aiemmin? Seura on tässä tilanteessa, koska Becchetti veti rahoituksensa pois aikaisemmin, Davies sanoo.

Velkaa on hänen mukaansa moneen suuntaan ja odotettavissa on, että muutkin velkojat tulevat hakemaan omiaan oikeusteitse. Konkurssiuhka ei siis väistynyt mihinkään.

— Kiinnostaisi myös tietää, onko Becchettin raha sijoitus vai laina itsessään. Seuran kokonaisvelasta iso osa on Becchettin omia lainoja.

Enemmän kuin vain pelkkä edustusjoukkue.

Enemmän kuin pelkkä edustusjoukkue.

Fanit elättelevät toivoa siitä, että seura saisi pikavauhdilla uudet omistajat. Kiinnostusta on ollut, mutta tiettävästi neuvottelut eivät ole vielä edenneet kovin pitkälle. Kannattajien tavoite on, että heidät otettaisiin mukaan päätöksentekoon.

Päätösvallan vastineeksi faneilla on tuoda seuraan rahaa. LOFTin joukkorahoituskampanja on tuottanut tähän mennessä noin 115 000 puntaa. Tavoite on asetettu 250 000:een.

— Rahaa ei kerätä Becchettin velkojen maksamiseksi vaan auttamaan yllättävien menojen maksamisessa omistajanvaihdoksen jälkeen – ja mahdollisesti takaamaan faneille paikan seuran hallinnossa, Davies sanoo.

Jos pahin tapahtuu ja Leyton Orient menee kokonaan nurin, rahoilla perustetaan uusi seura. Siinä tapauksessa Leyton Orient liittyisi AFC Wimbledonin, FC United of Manchesterin ja Portsmouthin kaltaisten kokonaan fanien omistamien ja johtamien seurojen joukkoon.

— Mutta se on ehdottomasti worst case scenario. Siihen emme pyri, painottaa Davies.

Leytonin pääkatu.

Leytonin pääkatu.

Parhaassa tapauksessa seura saa uudet omistajat, fanit otetaan mukaan, ja alkaa paluu kohti parrasvaloja.

Kiirettä ei sinällään ole.

— Menee varmasti ainakin vuosi ennen kuin kurssi kääntyy, pelillisesti. Voi olla, että 10 vuoden päästä olemme yhä non-liigassa, mutta seurassa on potentiaalia vähintään Ykkösliigan tasolle, Davies sanoo.

Jotain hyvääkin koko jupakassa on.

Davies kiittelee sitä, että entinen omistaja Barry Hearn on luvannut lähteä talkosiin mukaan. Hearn ilmoitti maaliskuun puolivälissä, että jos fanit ottavat seuran haltuunsa, se saa pelata Brisbane Roadilla ilmaiseksi ainakin vuoden. Se, että Hearn myi Becchettille seuran muttei stadionia — asia, jota kritisoitiin kolme vuotta sitten — onkin kääntynyt voitoksi.

— Fanien ja Hearnin suhteessa on ollut ylä- ja alamäkiä, mutta se on aina ollut ainakin avoin, Davies sanoo.

— Nyt näyttää siltä, että yhteistyöhön on hyvät mahdollisuudet.

Juttua muokattu 31.3.: seuran kokonaisvelka on ilmeisesti noin 5 miljoonaa puntaa, ei 10 miljoonaa kuten ensin mainitsin.

Tie ulos — ja ylöspäin?

Tie ulos — ja ylöspäin?

Leave a comment

Essee: Hyvä kello kauas kaikuu (ja muutamia sanoja jalkapallo- ja bisneskulttuureista)

Brisbane Road on tullut tutuksi.

Brisbane Road.

Englantilaisessa jalkapalloilussa on kriisiseuroja aina. Koko ajan jokin isompi tai pienempi seura on menossa nurin, ja fanit kampanjoivat ja keräävät rahaa seuransa pelastaakseen.

Syynä on milloin mikäkin, mutta useimmiten huono hallinto. Rahaa on käytetty holtittomasti tai ylioptimistisesti, joukkueeseen on hankittu vääränlaisia tai liian kalliita pelaajia tai sarjanousua hakiessa on pelattu uhkapeliä seuran tulevaisuudella.

Leyton Orientissa toteutuvat oikeastaan nämä kaikki.

Orientin kriisi on ollut tulossa pitkään. Seura ja sen edustusjoukkue ovat olleet luisussa kohta kolme vuotta. Tähän asti pahimpaan pisteeseensä kriisi kärjistyi maaliskuun alussa, kun verottaja vaati seuraa konkurssiin.

Itäisessä Lontoossa kasattiin nopeasti pelastusryhmä seuran auttamiseksi, kuten tapana on. Tällaisen ottaa melkein itsestäänselvyytenä, mikä on virhe, vaikka se osittain totta onkin. Aina kun englantilainen jalkapalloseura on pahassa talouskriisissä, fanit järjestäytyvät.

Lausahdus, jonka mukaan seura ei ole mitään ilman fanejaan, on klisee, mutta onhan siinä — eurooppalaisessa kontekstissa — paljon perää. Briteissä jalkapallojoukkue on nimenomaan yhteisönsä omistama, siis moraalisesti ja sosiaalisesti, kuten urheilujoukkueet tuppaavat vielä Suomessakin (onneksi) (yleensä) olemaan.

Siksi Leyton Orientinkin kaltainen seura liikuttaa monia.

Englantilaisen jalkapallon yhteydessä puhutaan paljon rahasta. Liian paljon, jos minulta kysytään.

Tätä ei ole tarkoitettu kommentiksi urheilubisnestä vastaan, nykypäivänähän urheilu on liiketoimintaa niin Suomessa kuin Englannissa kuin muuallakin. Tarkoitan vain sanoa, että ainakin minulle englantilaisessa jalkapallokulttuurissa näkyy paljon sitä urheilukulttuurin parasta osaa, joka rakentuu yhteisöllisyydestä, perinteistä (myös omassa elämässä) ja ylipäätään jostakin suuremmasta kuin vain viihteestä ja sen kuluttamisesta. Näitä asioita ei niin vain siirretä paikasta toiseen ja jatketa sitten bisneksen tekoa kuten ennenkin.

MK Donsin ja AFC Wimbledonin tilanne on tästä mainio esimerkki. Wimbledon Oy muutti, mutta oikea Wimbledon on yhä Lontoossa. En kuitenkaan kirjoita tätä MK Donsia piikitelläkseni. Muutosta on jo niin kauan, että Milton Keynesissä on ehtinyt kasvaaa sukupolvi katsojia, joille seura on ollut aina olemassa — ja yksi Dele Alli kaupan päälle.

Nyt olemassa on kaksi ihan oikeaa seuraa. Asia ei ole ihan mustavalkoinen.

Eikä ole olemassa vain yhtä oikeaa tapaa kannattaa. Leyton Orientinkin kaltaisten seurojen peleissä käy ihmisiä, jotka tulevat paikalle, koska haluavat ylipäätään käydä futismatsissa, ja se on ihan ok. Satuin kerran Supporters’ Clubilla muun muassa puheisiin erään Spurs-fanin kanssa, joka oli ottanut tavakseen käydä Leyton Orientin peleissä kun Tottenham pelasi vieraissa tai Valioliigamatsi tuntui liian kalliilta.

Seura on liikeyritys, totta kai. Leyton Orientin liiketoimintaa tukee se, että tällaisia katsojia käy, ja tuloihin tekee loven se, että parin kilometrin päässä olevalla Olympiastadionilla pääsee katsomaan West Hamin Valioliigapelejä vain hieman kalliimmalla kuin Brisbane Roadilla Kakkosliigan häntäpäätä.

Nämä muutokset ovat normaali osa maailman muutosta ja niiden kanssa on vain elettävä. Jos jokunen satunnaiskatsoja vaihtaa Orientin West Hamiin, fanien ja paikallisten merkitys korostuu.

Sellaista se on kaikkialla. Joka paikassa väki liikkuu menestyksen mukaan. Jossain enemmän ja jossain vähemmän, mutta liikkuu kuitenkin.

Leyton Orientin kotipelien katsojakeskiarvo on muuten ollut tällä kaudella noin 4500. Se ei ole ollenkaan huono luku kun otetaan huomioon, miten pahasti joukkue kyntää kentällä ja mitkä vibat seuran ympärillä on ollut viime vuodet. Seuran ongelmat ovatkin seurausta ihan muusta kuin West Hamin muutosta naapuriin.

Kirjoitan pitkästi Leyton Orientista, koska se on malliesimerkki vaikeuksiin joutuneesta pikkuseurasta, mutta se ei ole ainoa kannustin. Seura on minulle muutenkin jossain määrin läheinen ja syystä, joka kuvaa, kokemukseni mukaan, englantilaista alasarjafutista muutenkin aika hyvin.

Orient ja oma joukkueeni Huddersfield pelasivat monta vuotta samaan aikaan Ykkösliigassa, joten olen käynyt Brisbane Roadilla vieraskannattajana ainakin kolme kertaa. Huddersfield-kasvatti Nathan Clarke puolestaan pelasi Orientissa vuodet 2012—2015 ja oli loppuaikoina myös joukkueen kapteeni.

Englannissa vierasfanien mukana reissatessa vastaanotto on keskimäärin ollut ystävällinen joka paikassa, etenkin pienemmissä seuroissa, mutta on siinä vaihtelua. Leyton Orientista on jäänyt aina hyvä maku niin henkilökunnan suhtautumisen kuin yleisen fiiliksenkin takia. Sen verran hyvä maku, itse asiassa, että olen päätynyt Brisbane Roadille muutamaan otteeseen muutenkin, kun olen ollut Lontoossa ja Leytonille on sattunut kotimatsi sopivaan kohtaan.

Siksi seuraa on tullut seurattua vähän tarkemmalla luupilla. Seurattavaa on ollut.

Kun esimerkiksi West Ham ja Tottenham kävivät taistelua Olympiastadionille pääsystä, Orient osallistui siihen omalla pienellä tavallaan. Barry Hearn olisi halunnut saada myös Leyton Orientin pelaamaan Olympiastadionille. Suunnitelma ei toteutunut, ja ehkä ihan hyvä niin. Tuskinpa se olisi taivaan portteja avannut.

Viime vuosien syöksy ja talousongelmat ovat tietysti oma lukunsa. Ja liittyyhän Orientiin sellainenkin knoppi, että juuri Leyton Orient oli Peter Shiltonin viimeinen seura. Sen paidassa maalivahtilegenda pelasi uransa viimeisen ottelun 47-vuotiaana vuonna 1997.

Tällaisten tarinoiden vuoksi, ja jalkapallonystävien, ihmisten, vuoksi, Leyton Orientin kaltaisen seuran kriisi, vaikkakin johtuu rahasta, on todellisuudessa sosiaalinen ja yhteisöllinen kriisi. Isoimpia ja rikkaimpia lukuunottamatta jokaisen seuran kannattaja voi kuvitella sen omalle kohdalleen. Yksittäisen seuran ongelmista tuleekin yht’äkkiä yhteinen asia.

Omalla kohdallani tämä vaihe oli Huddersfieldissä vuonna 2003 ja MyPassa muutama vuosi sitten. Olen herkistynyt aiheelle, kuten niin monet muut toisten seurojen kannattajat.

Siksi ei ole yllättävää, että Leyton Orient on saanut tukea paitsi eri puolilta Englantia, myös eri puolilta maailmaa.

— Esimerkiksi Tottenhamin fanijärjestö otti heti yhteyttä. Muistuttivat vähän kieli poskessa, että Clapton Orient—Spurs oli kuitenkin se alkuperäinen Pohjois-Lontoon derby, Leyton Orient Fans’ Trustin Tom Davies sanoo.

— Meillä taas on erityisen läheiset suhteet muihin kriisiseuroihin, kuten Blackpooliin. Kannustusta ja tukea on tullut ihan kaikenlaisilta seuroilta. On todella lämmittävää nähdä, missä arvossa Leyton Orientia pidetään.

Toivotaan siis Itä-Lontooseen parasta. Orientin peleissä olisi kiva käydä jatkossakin.

Oli se sarjataso mikä tahansa.

Esseissä ja kolumneissa pitäisi olla kirjoittajan kuva. Sellaista ei tähän hätään löytynyt. Paitsi tämä.

Esseissä ja kolumneissa pitäisi olla kirjoittajan kuva. Sellaista ei tähän hätään löytynyt. Paitsi tämä.

P.S. Siltä varalta, että lukijoista joku kokee halua osallistua Orient-fanien pelastustalkoisiin, niin tietoa LOFTista löytyy tämän linkin takaa ja fanien joukkorahoituskampanja tämän linkin takaa.

Leave a comment

Kuvaraportti: Farewell to Boleyn

Päätykatsomo - tai se, mitä siitä on jäljellä.

Bobby Moore Stand – tai se, mitä siitä on jäljellä.

Boleyn Ground, Upton Park. 112 vuotta ja moukarin alle. Siinä West Hamin entisen kodin tarina – kieltämättä melko tiivistettynä.

Aika lailla noin lyhyeksi voisi kiteyttää myös minun ja Boleynin yhteisen tarinan. Tarkemmin ajatellen sen voisi tiivistää vaikka yhteen sanaan: meinasin.

En käynyt Boleyn Groundilla ikinä pelissä. Se oli niitä stadioneita, jotka pistivät heräilevän futisentusiastin silmään heti kun Valioliigan vahtaaminen TV2:lta alkoi. Kaukaa 90-luvulta asti mielessä kyti ajatus siitä, että tuo on niin hienon näköinen paikka, että sinne pitää päästä.

No, meinasin ja meinasin, ja sitten stadion suljettiin, ja nyt sitä puretaan.

Kun olin maaliskuun alussa pikavisiitillä Lontoossa, päätin pelastaa sen (vähän) mitä pelastettavissa vielä oli. Aurinkoisena loppukevään aamuna ajelin sitten metrolla Upton Parkiin kamera kourassa.

Tässä kuvaraporttini siitä, miltä Boleyn Ground näytti kun viimein kohtasimme.

DSCF2828

DSCF2829

DSCF2832

DSCF2833

DSCF2836

DSCF2837

DSCF2839

DSCF2840

DSCF2845

DSCF2848

DSCF2849

DSCF2850

DSCF2852

DSCF2853

DSCF2855

DSCF2857

DSCF2859

DSCF2860

DSCF2861

Leave a comment

Yorkshiren nummilla, osa 4: Kun kaikki on jo sanottu eli Huddersfield kuten ei koskaan aiemmin

DSC_5423.JPG

Täydet katsomot paikallispelissä.

Tähän on tultu.

Kun reissu pitenee, raportit lyhenevät. Ehkä se on kaikkien kannalta hyvä. Kisaväsymys uhkaa vähintään kirjoittajaa, kenties myös lukijoita.

Tähän asti matka on ollut täynnä (lähes) pelkkää fiilistelyä, niin myös viimeinen futispäivä. Se tarjoaa voiton paikallispelissä Leedsistä, täpötäydellä John Smith’sillä, kulttitoppari Michael Hefelen 90. minuutin voittomaalilla. Ison, ison voiton paitsi paikallisittain, myös sarjataulukon kannalta. Voiton, jolla Huddersfield nousee Leedsin ohi ja vankistaa paikkaansa karsintasijoilla.

Vielä vähän aikaa sitten Brighton ja Newcastle olivat niin kaukana karussa, että koko nousukuvio tuntui ratkenneelta. Eipä tunnu enää. Yht’äkkiä suoratkin nousupaikat ovat alkaneet tuntua saavutettavilta.

Sarjatilanne tämän viikon jälkeen: Newcastle 62p, Brighton 61, Reading 56, Huddersfield 55, Leeds 54, Sheffield W 49. Aika kutkuttavaa.

Unelma sarjanoususta ja Valioliigasta elää vahvemmin ja vahvemmin joka pelin jälkeen.

DSC_5426.JPG

Kachunga tuulettaa.

Sunnuntaina, matkan varsinaisena päätöspäivänä, päivärytmi on ollut outo, kun heti aamupalan jälkeen on ollut aika suunnata stadionille. Kickoff on kello 12, tv-syistä, mutta myös poliisin määräyksestä. Paikallispeliin ei haluta häiriöitä. Ja kun porukalla ei ole aikaa ryypätä, häiriöiden mahdollisuus pienenee.

Kulmat ovat minulle tutut, mutta tunnelma on eri kuin ennen. Sunnuntaihin vasta heräilevän Huddersfieldin kaduilla on autiota. Keskustassa näkyy tukkukaupalla poliiseja, satunnainen peliin menijä siellä täällä, ei paljon muita.

Stadionilla meininki tietysti nousee. Virallinen yleisömäärä on noin 22 400.

Fanikauppareissu tulee halvaksi. Katalogista löytyy kaikenlaista tyylikästä Puman urheilukamaa, mutta myös ei-oota: M-koko on loppu lähes kaikesta. Ei-bränditavara taas on Huddsin tarjonnassa turhan usein sen verran heikkolaatuista, että mitä tahansa ei viitsi ostaa pelkän ostamisen vuoksi.

Leeds on vastustajana ihan eri maata kuin Brighton torstaina. Itse asiassa: jos tällä reissulla nähtyjä kärkijoukkueita rankkaa, niin kotiinpäin vetäen tai vetämättä Huddersfield on tietysti kovin, mutta Leeds vahva kakkonen. Sitten Newcastle, sitten Brighton. Kaikki tietysti vain yhden pelin perusteella arvioituina.

Leedsin pelissä on aivan eri intensiteetti kuin Brightonilla. Siinä missä torstaina näytti kaksinkamppailujen voittaminen välillä jopa helpolta, nyt saa vääntää tosissaan. Puolustuksessa ei ole yhtään ylimääräistä tilaa Aaron Mooyn, Rajiv van La Parran, Elias Kachungan tai debyyttinsä avauksessa tekevän Collin Quanerin häärätä.

Tulosta tulee silti.

Avaukseen palannut keskikenttä/laituri Kasey Palmer loukkaantuu vähän ennen kuin puoli tuntia on täynnä. Tilalle tullut Izzy Brown (Palmerin tavoin lainassa Chelseasta) iskee muutamaa minuuttia myöhemmin 1-0:aan Tommy Smithin, tuon Championshipin Toni Huttusen, syötöstä.

35. minuutilla tilanne on 1-1. Leedsin tasoitus on Chris Woodin kauden 18. liigamaali.

– Linda katsoo peliä tv:stä. Sanoo, että siinä oli kolme miestä paitsiossa, puhisee joku takanani.

Tauolla uusinta kertoo, että tilanteessa ei ole paitsiota – hemmetin kova mutta oikea tulkinta avustavalta, tämän pelin arvoinen ratkaisu.

DSC_5421.JPG

Kotifanit (vasemmalla), vierasfanit ja naparetkelle varustautunut Skyn kameramies.

Toinen jakso. Peli jotenkin vähän väljähtyy, kuten usein käy. Välillä näyttää siltä, että 1-1:tä jyyrätään loppuun asti, välillä Leeds hätyyttelee niin, että voi huolestua tasuristakin. Sitten tapahtuu se kuuluisa jokin, ja viimeiset 20 minuuttia väännetään, runtataan ja taistellaan kuten kunnon derbyssä kuuluukin. Loppuvihellystä odotellessa iskee Hefele. Päävalmentaja David Wagner ryntää päätyrajalle juhlimaan pelaajiensa kanssa. Wagnerin palatessa tekniselle alueelle Leedsin Garry Monk taklaa Wagnerin, tai Wagner taklaa Monkin, tai molemmat taklaavat toisensa, miten vaan. Syntyy kunnon kalabaliikki ja torikokous, jossa ovat sekaisin pelaajat, valmentajat, taustat ja ties ketkä.

Monk ja Wagner ajetaan katsomoon.

Lisäajan Hudds sinnittelee. Helpottava vihellys tulee: ottelu päättyy.

Riemulla ei katsomossa ole todellakaan rajoja.

On our way, we’re on our way, to the Premier league, we’re on our way!

(Hieman toisenlainen, sarjakuvamuotoinen raportti löytyy vuosikaudet omalla tyylillään vetäneestä HTFC-Worldistä. Suosittelen, jopa Leeds-faneille.)

Suuntaan kohti keskustaa. Pistäydyn pubiin odottamaan, että enimmät leedsläiset saadaan saateltua asemalle ja kotimatkalle. Pubissa kuitenkin laulu raikaa ja tunnelma on niin katossa, että päätän jäädä syömään. Jossainhan sitä pitää kuitenkin syödä.

– Ei järjestyshäiriöitä, raportoin Wetherspoonsin wifin avulla Suomeen Leedsiä kannattavalle kollegalle.

Puhun liian aikaisin. Kun astun pubista ulos, alkaa huutelu viimeisten asemalle ohjattavien vierasfanien ja liikaa mökäöljyä ottaneiden paikallisten välillä. Haastamista, möykkää, juoksuaskelia. Olen menossa hotellille hakemaan matkatavaroita, mutta päätän kiertää pari ylimääräistä korttelia. Talojen välistä kaikuu välillä laulu, välillä uho. Välillä poliisiauton sireeni.

Kun asema tulee näkyviin seuraavan kulman takaa, kaikki toiminta on jo ohi – jos varsinaista toimintaa olikaan. En tiedä, enkä välitäkään tietää. Not my kind of thing.

Haen tavarat ja jatkan matkaa.

DSC_5447.JPG

Aamuaurinko Manchesterin juna-asemalla. Kohti lentokenttää.

DSC_5449.JPG

Auringonnousussa kimmeltävä Etihad.

Manchesterin-juna on niin täynnä, että istumapaikasta ei ole toivoakaan. Matka on onneksi lyhyt. Kevyt koti-ikävä alkaa hiipiä puseroon, mutta kotimatkallahan tässä jo ollaankin.

Piccadillyn asemalla ehkä joka kolmannella vastaantulijalla on päällä Cityn värejä, onhan tänään ollut kotimatsi myös Etihadilla, jonka iltapäivän auringon kultaama ulkokuori näkyi komeasti junaan asti. Jesus pelasti, City voitti. Pep Guardiolan joukkue sinnittelee yhä.

Manchester on eri kuin Huddersfield. Tuntuu kuin olisi saapunut lintukodosta todelliseen maailmaan tai maalta kaupunkiin. Elämän kaltoin kohtelemia tulee keskustassa vastaan joka korttelinvälillä.

 

Hotellille saapuessa vastaanottovirkailija opastaa jotakuta puhelimessa: lähetä tiedot meille faksilla, niin saadaan ne päivitettyä. Kylpyhuoneessa on sentään vain yksi hana, josta saa sekä kuumaa että kylmää vettä yhtä kahvaa kääntämällä. Huone on siisti.

Iltasuunnitelmat olen jättänyt tarkoituksella tekemättä. On aikaa rauhoittua ja reflektoida. Ehkäpä mietiskellä kuumassa kylvyssä kaikkea sitä, mitä on tullut koettua.

Se on aika paljon se.

Takana on uskomattomat neljä päivää. Voi olla, että tällaista Huddersfieldin-reissua ei tule enää koskaan. Mikä voisikaan olla enää parempaa?

David Wagner’s barmy army.

Sille kannattaa jo skoolata.

We are the Town, oh yes we are the Town!

DSC_5451.JPG

Metro-lehden ihastuspalsta. Yksi Englannin-reissujen suosikkejani. Romantiikka elää.

Jälkisanoja.

P.S. Leeds-pelin kooste:

P.P.S. Menossa on myös rugbyn 6 Nations -turnaus. Lauantain Englanti-Ranska-peliä ennakoitiin lehdessä: “Apuvalmentaja pitää historiasta. Ranskan ja Englannin välillä on ollut 20 sotaa. Tämä on 21:s”. Vaikka miten miettisin väsyneempää tapaa ennakoida urheilutapahtumaa, niin en keksi. Jos turnausavaus kiinnosti periaatteen tasolla tätä ennen, niin ei kiinnosta enää. Luojan kiitos, että Suomessa on tajuttu jo jättää talvisodan henget MM-lätkän markkinoinnista pois.

P.P.S. North Stand Loyal –porukan tunnelmat viikon otteluista voi lukea täältä.

P.P.P.S. Miksikö Hefele on kulttipelaaja? Siksi, että mies on ottanut Huddersfieldin omakseen. Kun katselee “Kirahvin” ilmeitä ja olemusta maalin ja voiton jälkeen, niistä paistaa viaton riemu, ilo ja onni. He’s one of our own. Ei kulttistatusta toki haittaa sekään, että jo pre-seasonilla Hefele photobombasi seuran virallisia videohaastatteluja hiippailemalla taustalla valkoisessa aamutakissaan ja temppuili muutenkin vähän siellä sun täällä. Näitä kavereita tarvitaan.

Leave a comment

Yorkshiren nummilla, osa 3: Ei enää ihan Yorkshiressä (eli kärpäsenä 52000 harakan joukossa)

dsc_5369

Divarifutista paikallisessa miljöössä.

– Glbxt.

– Mhhhm, joo.

– Glbxt glbxt?

– Hmm. Joo-o? Hmhm. Mm-m.

– Glbxt? So you agree with me or not?

Oli pakko nöyrtyä. Tunnustaa, etten ollut ihan kuunnellut. Tai en ainakaan ihan ymmärtänyt.

Yorkshiren tasolle asti pärjään jo. Huddersfieldin aksenttia ymmärrän, kunhan taustahälyä ei ole liikaa. Siitä ylöspäin ollaan tuurin varassa.

Nyt tuuri oli pettänyt.

Myönsin, etten tiennyt mistä naapuri puhui, vaikka olin jo hänelle vastannut – tai ainakin ollut vastaavinaan.

Oltiin Newcastlen St. James’ Parkilla. Menossa oli Championshipin lauantai-iltapäivän peli Newcastlen ja Derbyn välillä. Sarjakakkonen vastaan seiska.

Vierustoverini otti tilanteen huumorilla. Selvitin, että Suomesta ollaan. Keräilin sympatiapisteet sieltä mistä ne sai. Fiilistelin Kevin Keegania, sen ajan Newcastlea.

Se oli itse asiassa helppoa, siis antaa ymmärtää, että ei tässä ihan mitä tahansa turisteja olla. Sympatiaseuran pelissä tässä vaan. Koska tottahan se on. Symppaan tosin ehkä jo useita kymmeniä seuroja, mutta Newcastle, se on sympatialistani perustajajäseniä.

Kaikki juontaa 90-luvun alkupuolelle ja Kevin Keeganin aikaan eli siihen samaan aikaan jolloin Valioliiga pyöri Ylellä ja itse aloin ylipäänsä seurata futista aktiivisemmin.

Keeganin joukkueissa oli paljon, mistä tykätä. Oli Peter Beardsley, Andy Cole, Pavel Srnicek, Philippe Albert, Keith Gillespie…

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Roppakaupalla maaleja. Melkein voitettuja mestaruuksia.

Oi niitä aikoja. Oi oi.

dscf2693

Huddersfieldin aamu. Taustalla Castle Hill, jossa on tiettävästi ollut asutusta jo huimat 4000 vuotta.

DSC_5358.JPG

Asemalta matkaan.

Lauantaipäivä oli ihana kuin Keira Knightley ensimmäisessä Pirates of the Caribbeanissa. Kuin kitarasoundi Kate Bushin Wuthering Heightsin lopussa. Kuin se hetki, kun kumppani katsoo pehmeästi suoraan silmiin ja tiedät, että tässä nyt ollaan.

Se oli ihana kuin Newcastlen hyökkäyspeli Keeganin aikaan.

Päivä valkeni aurinkoisena Huddersfieldissä ja jatkui samanlaisena läpi pohjoisen Yorkshiren junamatkalla kohti Koillis-Englantia.

Ensimmäiset mustavalkoraitakaulahuiviset hyppäsivät mukaan Huddersfieldistä. Junamatka kestää vajaat pari tuntia. Näinkö he viettävät joka toisen lauantain, mietin. Toisaalta: mitäpä sitä ei tekisi oman joukkueensa eteen.

Suunnitelma oli selvä. Olisin Newcastlessa puolenpäivän jälkeen. Sitten oli määrä lyöttäytyä parin muun suomalaisen, Taten ja Mikon, peesiin. Newcastlen miehiä molemmat. Taten tunsin vanhastaan; Englannin Liigan kannattajien luottojäsenen kanssa osuttiin samoihin piireihin jo vuonna 1 ja 2, kun oltiin Lontoossa samaan aikaan ja matkattiin kimpassa Southendin peliä katsomaan.

Paikallisoppaat oli siis buukattu. Toiveeni olivat maltilliset. Vähän Newcastle Brown Alea aidossa ympäristössä ja sen verran ajoissa kentälle, että ehtisin hakea fanikaupasta kaulahuivin kokoelmaani.

Tässä kohtaa voi mainita, että pelissä vieressäni istunut, paikallista kieltä puhunut kaveri ei ollut omistaja Mike Ashleyn fani. Ei todellakaan. En tosin ole ihan varma, onko kukaan.

– Ahne. Tahtoo vain maksimoida oman voittonsa. Ei välitä seurasta, hän tyrmäsi.

Tämä liittyy aiheeseen, sillä Ashley on Sports Direct -ketjun omistaja. Ilmankos fanikaupassakin oli niin tutut vibat hinta- ja alennuslappuja myöten. Oli kuin olisi astunut Sports Directiin – ja vaikka periaatteessa tykkään ketjusta, tässä yhteydessä se ei ollut ollenkaan hyvä juttu.

Liitän Sports Directin tarjouksiin, halpuuteen, bargain-löytöihin tusinatavaran keskeltä. Ne eivät ole mielikuvia, joita haluaa kokea symppaamansa seuran fanikaupassa.

Kaulahuivin ostaminen riitti.

suomalaiset

Suomalaisdelegaatio Englannin pohjolassa. Tate vasemmalla, Mikko oikealla, allekirjoittanut keskellä. Kuva: Tate.

DSCF2694.JPG

At the St. James’.

DSC_5366.JPG

Pelipäivän eväät.

Muistelin Keeganin ajan Newcastlea hiljattain vähän työnkin puolesta. Kolumnin, jossa käsitellään Newcastlen ja MyPan harjoitusottelua vuonna 1994, voi lukea täältä. Se oli hieno peli se.

Toinen kosketukseni Newcastleen tuli vuonna 2008. Olin taas kerran Englannissa, ja ohjelmassa oli Everton-Newcastle. Everton johti jo 2-0, mutta Newcastle kiri tasoihin Steven Taylorin ja Damien Duffin maaleilla. Michael Owenkin pelasi.

Siitä iltapäivästä jäi hyvä fiilis sekä Evertonin että Newcastlen puolesta.

En siis valehdellut kun sanoin nyt vierustoverilleni, että Newcastle ei ole minulle vain seura muiden joukossa. Eikä St. James’ Park vain stadion muiden joukossa, ehei. Tuo stadion oli ollut käytävien listalla ties kuinka pitkään. On oikeastaan vähän ihme, että meni näinkin pitkään ennen kuin oikeasti eksyin Tynesidelle asti.

Unohdin kysyä vierustoverini nimeä, joten nimetään hänet vaikka Daveksi.

Dave, ehkä viisikymppinen paikallinen Magpie, oli mukava kuin mikä. Kun peli haki välillä uomiaan ja uhkasi mennä keskikentän pallotteluksi, juteltiin siinä sitten aikamme kuluksi niitä näitä.

Kun fiilistelin Keeganin Newcastlea, puhuin Daven kanssa samaa kieltä.

– Voi pojat. Se oli paras Newcastle, jonka olen ikinä nähnyt. Joukkue pelasi niin hienoa futista. Peliin tullessa ei mietitty, tuleeko maaleja, vaan kuinka monta niitä tulee, Dave muisteli.

Niistä muisteloista oli vähän matkaa tähän päivään.

Katselin, miten joku paikallinen viipotti katsomossa lyhythihaisessa fanipaidassa.

Vedin pipoa syvemmälle. Kiristin kaulusta. Villapaita on ystävä, mietin.

Nyt ei pelattu Valioliigan mestaruudesta vaan ylipäätään pääsystä koko sarjaan. Sen suhteen näytti toki hyvältä. Newcastle oli sarjassa kakkosena, ja voitolla Rafael Benitezin ryhmä nousisi taas kärkeen (kuten sitten kävikin).

Siihen nähden kentällä näkyi yllättävän vähän. Olihan joukkueessa toki taitavia pelaajia, Jonjo Shelvey etunenässä. Shelvey oli sen verran yleisön suosikki, että takanani istunut kaveri kannusti Jonjoa riippumatta siitä, oliko hän mukana pelissä vai ei.

– Pass, Jonjo! Come on Jonjo! Jonjo, shoot!

Ei haitannut, että Jonjo oli ihan eri puolella kenttää kuin pallo tai pelin painopiste. Kannustus on kannustusta.

No, suuri osa Newcastlen tilanteista syntyi juuri Shelveyn kautta. Kaverin syöttövalikoimaa ja -tarkkuutta on pakko ihailla.

– Joo, on se suosikki, mutta toisaalta ei kuitenkaan. Jonjolla kun on taipumus potkia vastustajia juuri silloin kuin ei tarvitsisi, puntaroi Dave.

– Aina välillä joku pääsee ihon alle. Fiksumpi pelaaja ei antaisi sen tapahtua.

DSC_5372.JPG

Ottelun ainokaista juhlimassa.

Tässä pelissä niin ei tapahtunut. Shelvey piti hermonsa, jakeli hyviä syöttöjä joukkueessa, jolta muuten tuntui turhan usein puuttuvan idea, identiteetti tai selkeä suunnitelma. Voi olla, että oikeasti ne eivät puuttuneet. En minä ole mikään jalkapalloanalytiikan ammattilainen. Rafa Benitez jos kuka osaisi kai iskostaa peli-idean pelaajiensa takaraivoihin. Ja olihan kentällä myös erittäin hyvä vastustaja. Derbynkin tavoitteena on pelata ensi vuonna Valioliigaa. Ja tämän vuoden Championship on oikeasti niin kova sarja, ettei sen kärjessä olla sattumalta tai tuurilla, ei enää tässä vaiheessa.

Oli niin tai näin, ei sillä väliä. Newcastle voitti Matt Richien ensimmäisen puoliajan maalilla. Toisella puolikkaalla molemmilla joukkueilla oli pari maalipaikkaa, ja viimeisen vartin aikana Derby oli tosissaan tulla tasoihin. Joukkueella oli kolme-neljä oikeasti hyvää paikkaa, ja viime hetkillä Newcastle-puolustus siivosi pallon jo maaliviivalta.

Kolme vihellystä, 1-0 ja Newcastle taas kärkeen – kiitos Huddersfieldin, kun menivät voittamaan Brightonin torstaina.

Aika usein futisreissuilla käy niin, että itse peli ei ole se sykähdyttävin asia koko pelireissussa. Niin oli nytkin.

Sykähdyttävää oli St. James’ Park. Sen kertakaikkinen massiivisuus. Sen virkistävän poliittisesti epäkorrekti epäsuhtaisuus, kun kaksi katsomoista on tuplasti korkeampia kuin kaksi muuta. Sen sijainti aivan kaupungin keskustassa.

Ja se, että peli oli, hemmetti vieköön, loppuunmyyty. Championshipissä, stadionilla, joka vetää 52000 katsojaa.

Miettikää nyt! 52 000 katsojaa divaripelissä!

Aika hurja jalkapallokaupunki.

Kunnia myös Derbyn faneille. Vierasosio oli täynnä ja osallistui tunnelman luomiseen. Harmi, että vierasfanien paikka oli valtavan päätykatsomon piippuhyllyllä. Puolet äänestä varmaankin hukkui matkalle.

DSC_5365.JPG

Wall of Fame The Strawberry-pubissa.

Halusin Newcastleen, koska en ollut koskaan siellä käynyt. Aika oli nyt oikea: Huddersfieldin viikonlopun peli oli sunnuntaina, kun ohjelmassa oli derbyistä derbyin eli ottelu Leedsiä vastaan. Lauantaille olisi ollut tarjolla monta muutakin matsia.

Newcastle oli pyhiinvaellusmatka myös ulkojalkapalloilullisista syistä, onhan kyseessä Mark Knopflerin kotikaupunki. Ja Knopfler, jos kuka, kuuluu kaikkien aikojen suosikkimuusikoihini.

Ei tullut Knopfler vastaan, mutta miehen säveltämä Local Hero -elokuvan tunnusbiisi soi sekä keskustapubin pre-match-meiningeissä että stadionilla joukkueiden tullessa kentälle.

Kylmiä väreitä.

Kylmiä väreitä siellä, kylmiä väreitä täällä.

Täysi tupa. Kotivoitto.

Alan Shearerin haamu. Bobby Robson.

Newcastle oli hyvä.

dsc_5391

Sir Bobby vahdissa.

Junamatka takaisin Huddersfieldiin tuntui loputtomalta. Väsytti, oli nälkä, puudutti ja nuudutti. Mitä pidemmälle matka eteni, sitä enemmän juna muuttui lauantai-illan bilejunaksi, jossa juhlimaan menossa olevat tai sieltä pois tulevat pitivät tunnelmaa yllä, kukin tavallaan.

Kun pääsin Huddersfieldiin ja sain ruokaa, olin tyytyväinen. Mitä sitä muuta tarvitsee.

Könysin hotellille, vaikka ilta oli nuori. Vedin peiton korviin ja suljin silmät.

Päivä oli ollut suksee, mutta tämä reissu kulki vasta kohti huipennustaan, niin toivoin. Huomenna olisi suuri päivä. Oman joukkueen pelipäivä.

Derbypäivä, juhlapäivä.

Päivä, jolloin Huddersfieldin kupla ei vieläkään puhkeaisi?

dsc_5381